Madeira: Täydellisen aurinkoinen viikko tammikuun lopussa - nyt kävi tuuri!

Olin syksyllä lupautunut lähtemään veljeni 50-vuotismatkalle Madeiralle tammikuun lopussa. Lomia ei ollut enää käytettävänä, joten tein töitä arkipäivät, kun matkaseuralaiseni äiti ja veli puuhailivat jotain omiaan. Oli etäviikko Atlantilla kuitenkin houkuttelevampi kuin sateinen Hakaniemi, joten miksi ei, ajattelin.

Epävakaata näkyvissä – Madeiran sää tammikuussa

Olin tutkinut etukäteen sitä, mihin kannattaisi varautua tammikuun lopussa Madeiralla niin sään kuin tekemisenkin suhteen. Säästä en oikein saanut selvää. Lämpötila näytti pyörivän 20 asteen tienoilla ja olevan vuoroin aurinkoista ja vuoron sateista. Minusta se ei kuulostanut ranta- tai allaskeleiltä, mutta sen sijaan Madeiran luontoreiteille sopivalta patikointisäältä.

Pakkasin siis mukaan lenkkarit retkiä varten ja lähinnä mukavaa ulkoilukamaa, en niinkään aurinkolomavaatteita. Vaan sepä olikin virhe. Meille sattui ihan täydellisen aurinkoinen viikko, ja meren tasolla, tuulettomassa paikassa oli TODELLA lämmin. Pääsin jopa uima-altaalle muutaman kerran työpäivän päätteeksi.

Kirja, hotellin uima-allas ja auringonlasku.

Aikaero Madeiran ja Suomen välillä on etätyöskentelyyn lähes täydellinen. Kunhan vaan jaksaa seitsemän aikaan aloitella päivän. Niin kahden jälkeen voikin lopetella sen, kun suomessa kello on silloin neljä. Eli meille jäi kivasti aikaa nauttia auringosta ja tehdä pieniä retkiä myös arkisin minun töitteni jälkeen.

Lidon alue Funchalin kyljessä

Hotellimme Melia Madeira Mare sijaitsi Lidon alueella, hieman Funchalin keskustan ulkopuolella. Hotellilta käveli kuitenkin keskustaan vain reilun puoli tuntia, ja Boltilla tai Uberilla matkan suhautti hetkessä ja muutamalla eurolla. Molemmat edellä mainitut apit muuten toimivat saarella tosi hyvin ja kuskeja oli ainakin Funchalin ympäristössä aina saatavilla.

Aamulenkillä Formosan rannalle ja takaisin.

Lidon alue oli kaiken kaikkiaan oikein mukava ja sopivasti rauhallisempi kuin Funchalin kaupunki. Sieltä löytyi kaikki tarpeellinen kaupoista ravintoloihin ja pankkiautomaateista autonvuokraamoihin. Lisäksi myös paikallisbussi kulki suoraan rantakatua keskustaan 10 minuutin välein, joten liikkuminen oli kertakaikkisen helppoa.

Lidon rantakatua pääsi kaupungista poispäin niin pitkälle kun jaksoi mennä. Itse kävin parin aamuna palaverien välillä juoksemassa Formosan rannalle ja takaisin, josta matkaa tuli noin viisi kilometriä. Jatkamalla Formosan läpi ja vielä eteenpäin, rantakatua pääsi aina pittoreskiin Miradouron kalastajakylään saakka. Äiti ja veli piipahtivat siellä saarikierroksella yhtenä päivänä, kun minä podin Teams-palaverikuolemaa hotellin parvekkeella.

Auringolasku Lidon merivesialtaiden reunalla.

Funchalin keskusta ja puistot

Funchal on jotenkin kovin portugalilainen kaupunki: valkoiset talot, koristeelliset ovenpielet ja terrakotan oranssit katot vievät ajatukset niin manner-Portugaliin kuin Azoreille. Portugalilaisessa maisemassa on jotakin kovin vain sille tunnusomaista ja siksi tunnistettavaa. Jos minut tiputettaisi tietämättä Barcelonaan, Pariisiin tai vaikkapa Milanoon, en äkkiä osaisi sanoa, missä maassa olen, ennen kuin saisin kielestä kiinni. Mutta Portugalin tunnistaa monista visuaalisista asioista – eikä kaikkein vähiten laatoista, joista kirjoitin jo edellisessä Portugali-postauksessa.

Funchal itsessään on aika viehättävä. Kaupungin satamassa on mukavasti puutarhamaista tilaa, ja satamakadulla oli lauantaiaamupäivällä ihan järjettömän kokoinen kimppajumppa: kymmeniä ellei satoja ihmisiä jumppasi ja juoksi musiikin tahtiin rantakadun puistossa ja tasanteilla, sekä niiden ympäristössä. Näky oli yhtä aikaa koominen ja ihailtava.

Kaupunki nousee saaren korkeusprofiilille tyypillisesti jyrkästi ylöspäin, ja kapeat kadun vievät kävelijän yllättävän nopeasti aika korkealle ylärinteille. Kaupungin puutarhoja sijaitsee ihan jokaisella korkeustasolla. Parque de Santa Catarina oli aurinkoisena tiistai-iltapäivänä täynnä ihmisiä piknikillä tai – jälleen kerran – jumppaamassa nurmikolla. Botanical gardens sijaitsee kaupungin itäpuolella ylärinteillä, ja sinne pääsee cable carilla, bussilla tai ihan vaan keskustasta kävellen. Kaikkein korkeimmalla sijaitsi Jardim Monte Palace, johon suunnistimme yhtenä iltapäivänä töitteni jälkeen. Reissu oli varsin kiva: menimme cable carilla ylös puutarhalle (hinta 14,90 € yhteen suuntaan ja 20€ meno-paluu), ja taapersimme siellä pitkin puistoa muutaman tunnin verran. Puistoon on 15 €:n pääsymaksu, mutta paikka on sen arvoinen. Kävelyreitit ovat todella kauniit ja puistosta löytyy paljon tietoa Portugalin ja Madeiran historiasta ja kasvillisuudesta. Alkuperäinen ajatuksemme oli kävellä alas takaisin keskustaan, mutta matkaseuralaisten – ja hivenen minunkin – jalkoja painoi jo päivän kävelyreissut, joten otimme lopulta Uberin suoraan hotellille.

Autolla itään saarta tutkimaan

Meidät kentältä hotellille vienyt kuski oli suositellut yhtä asiaa: vuokratkaa auto ja ajakaa saarta ympäri itse. Niinpä minun vapaapäivänäni vuokrasimme auton ja lähdimme kohti saaren itäisiä alueita, sillä äiti ja veli olivat omalla retkellään kiertäneet lännen.

Heti matkaan lähtiessä tajusin, miten pieni saari Madeira oikeastaan oli. Kun olin edellisellä roadtripillä ajellut pitkin Australiaa, Uutta-Seelantia ja Floridaa, joissa siirtymät olivat ajallisesti neljästä seitsemään tuntiin, Madeiran toiselle puolelle ajoi 40 minuutissa. Etenkin nyt kun saaren eri osat oli tehokkaasti yhdistetty toisiinsa tunneliverkostolla, joka mahdollisti nopeat reitit saaren eri osista vuorten läpi toisiin.

Aloitimme siis matkan ajamalla Funchalista pohjoiseen saaren läpi. Matka kulki huikeiden pystysuorina ylöspäin kasvavien solien läpi ja lopulta saaren pohjoisrannikon jylhiin rantamaisemiin. Pysähdyimme pienessä rantakylässä ottamaan kuvia ja juomaan kupin kahvia. Täytyy kyllä tässä kohtaa todeta, etten ole koskaan käynyt niin läpihomentuneessa kahvilassa kuin tuolla. Vähän jopa pelotti ottaa espresso, ksoka kupin puhtaus ei voinut olla häävi, jos koko muu kuppila oli käytännössä homeessa…

Ajoille pohjoisesta idän suuntaan läpi upeiden maisemien ja pysähdyimme Engenhos do Norten panimolla. Se sijaitsee Porto da Cruzin kaupungissa ja on ihan kiva kohde ei pelkästään panimon tai rommin vaan myös maisemien vuoksi. Toki Madeiran karibialaisuus yllätti minut: jos Guadeloupella joka kylässä ja torpassa tarjottiin pikku kupponen omaa T-punch-rommitotia, tällä saarella oli ihan samanlainen tapa, mutta juoman nimi oli poncha. Joten kotiin viemisiksi laukkuun päätyi panimolta pullo ponchaa.

Lounaan söimme pienessä Canicalin kylässä matkalla saaren itäisimpään paikkaan, Ponta de Sao Lourencon niemelle. Niemi oli hieno, mutta sen kärkeen kulki noin neljän kilometrin patikointireitti, joka oli kaiken lisäksi maksullinen. Päätimme jättää sen tällä kertaa väliin ja tyydyimme tallustelemaan pienen matkan rantoja reitin lähtöpaikan ympäristössä. Kaunista sielläkin oli. Ja kuten jo mainitsin, saari oli niin pieni, että itäisimmästä niemenkärjestä ajoi takaisin Funchaliin vajaan tunnin.

Mutta kyllä, auto kannattaa Madeiralla ottaa alle. Näin jylhissä maisemissa ajeleminen on seikkailu jo itsessään. Toki aurinkoinen sää oli puolellamme. Vuoren rinteet sateessa olisivat voineet olla aika pelottavia. Tuli ihan mieleen Uuden-Seelannin ajomatka kaatosateessa Coromandelin vuoristossa. Bon Jovi -huudot mainittu. Slippery when wet.

Nunnien laakso – huikean kaunis patikointikohde

Viimeisenä kokonaisena päivänä suuntasimme kohti Nunnien laaksoa. Olin etukäteen keskustellut hotellin mukavan tarjoilijan kanssa helpoista, 74-vuotiaalle äidilleni sopivista levadoista, ja olin saanut kolme suositusta, joista Nunnien laakso oli yksi. Sen reitti kulki korkealta näköalapaikalta laaksoon, ja sen voisi kulkea molempiin suuntiin tai valita mennä vain toiseen suuntaan. Minun suunnitelmani oli mennä Uberilla korkealle reitin päätepisteelle, ja tulla sieltä alas Nunnien laaksoon, sillä alaspäin oli helpompi mennä kuin ylös. Eli tilasin taksin hotellin respan ohjeiden mukaisesti reitin ylätasanteelle. Mutta respapa olikin ihan kujalla vaellusreiteistä, ja oli neuvonut meidät väärään paikkaan – ihan nunnien laakson toiselle reunalle ja kolmen kilometrin pääähän oikean reitin alapisteestä. Siellä sitten seisoimme, ihan jumalan selän takana, retkikamppeinemme ja mietimme, mitä tehdä. Vaihtoehtoja oli oikeastaan vain yksi: meidän oli käveltävä kolme kilometriä ensin alas laaksoon ja sitten ylös toisen puolen kylään, tai emme pääsisi yhtään mihinkään.

Mutta se oli oikeastaan hyvä asia. Matka oli todella kaunis ja etenkin äidin jaloille sopiva – paljon sopivampi kuin alkuperäinen suunnitelmani, joka paljastui aika jyrkäksi reitiksi alas todella jyrkkää rinnettä, kun lopulta seisoimme reilun tunnin päästä sen alapisteessä katsomassa nousua, jota emme olisi tekemässä.

Sen sijaan pysähdyimme Nunnien laakson kylään lounaalle 650 metrin korkeuteen, aivan upealle terassille, josta oli mahtava näkymä yli kauniin laakson. Ja aivan ravintolan edestä lähti paikallisbussi takaisin Funchaliin. Tietenkin otimme sen, koska paikallisbussit ovat paras sukellus aitoon paikallistunnelmaan – ja sitä se todella oli. Bussi kiemurteli kapeita ja jyrkkiä teitä ylös kilometrin korkeuteen juuri sinne, mistä reitti olisi lähtenyt alas. Tie oli tolkuttoman kapea, ja sen seinämät tippuivat ihan pystysuoraan alaspäin. Ja aivan hirveän tilanteesta teki se, että bussi kaahasi alas ja ylös kapeita vuoristoteitä ihan järjetöntä vauhtia! Jouduin oikeasti laittamaan silmät kiinni, ja saatoin muutaman kerran jopa kiljahtaa kauhusta. Mutta hengissä selvittiin. Ja kyllä, tekisin sen uudestaan. Ihan parasta, ja ihan kamalaa, yhtä aikaa.

Lounas korkeuksissa ja upeissa maisemissa.

Madeiran ruoka, no, se nyt on sellaista…

Vielä lopuksi pari sanaa Madeiran ruuasta. Parilla sanalla se on nimittäin kuitattu. Ruoka ei mielestäni ollut mitenkään ihmeellistä. Hotellin puolihoitoon kuului lounas tai illallinen, ja se oli lähtökohtaisesti ihan ok. Toki odotin, että kala olisi ollut keskellä Atlanttia jotenkin erityisen hyvää, mutta ei se ollut kovinkaan ihmeellistä. Tonnikalakin oli paistettu hämmästyttävän kuivaksi. Joitakin erinomaisia ruokia valikoimaan toki mahtui. Yhden illallisen sea bass oli oikein maukasta ja viimeisen illallisen buffassa oli pari erittäin maukasta kalaa ja ihania yrttisiä etikkakastikkeita.

Veljen synttäri-illallinen ranskalaisessa bistrossa.

Parhaat ruuat söimme kuitenkin hotellin ulkopuolella. Vastakkaisessa rakennuksessa, kadun toisella puolella oli intialainen ravintola Indian Palace, jossa söimme yhden parhaista intialaisista illallisista. Veljen syntymäpäivänä teimme pöytävarauksen hotellin suosituksesta ranskalaiseen bistroon, Bistrot Des Angesiin, ja sen ruoka oli juuri niin hyvää ja hyvin valmistettua, kuin ranskalainen bistroruoka parhaimmillaan on. Syykin sille selvisi: salissa häärivä nainen oli paikan omistaja - ja ranskalainen.

Portugali, valkoiset talot ja oranssit katot - bussista kuvattuna.

Kaiken kaikkiaan Madeira oli oikein mukava. Viikko meni nopeasti ja paljon jäi tekemättä. Levadat jäivät kutkuttelemaan mieltä tosissaan. Ehkäpä pakkaamme joskus vaelluskamat laukkuihin ja tulemme tänne patikointilomalle. Patikointia ja ponchaa – siinä varsinainen voittajakonsepti.