Ericeira ja Mafra: loman lämpimämpi puolisko, rantaa ja jopa surffia…

Pikkuhiljaa celsius-lukemat alkoivat nousta selkeästi kahdenkymmenen paremmalle puolelle, mutta varsinaisia hellepäiviä ei siltikään vielä näkynyt. Siksipä päätimme tehdä lähialueretkiä ja täsmäiskun Lissaboniin, kunnes aurinko tarjoilisi rantasäitä. Niitäkin näköjään olisi vielä loman aikana saatavilla.

Lissabon – laattojen luvattu kaupunki

Edelleen päivät valkenivat tuulisina ja viileinä, joten ajattelimme, että kaupungissa se ei haittaisi niin paljoa. Siispä pakkasimme lapset ja päiväkamppeet autoon, ja suuntasimme kohti Lissabonia. Siinä mielessä Airbnb ei valehdellut, että taloltamme oli lyhyt matka kaikkialle; rantaan, toiseen rantaan, Sintraan, ja myös Lissaboniin, jonne ajoi helposti alle tunnissa.

Matkalla Lissaboniin päätimme googlata meitä kaikkia mietityttäneet asiat.

1. Miksi teiden varsilla oli niin paljon tuulimyllyjä?
2. Miksi paikalliset talot oli pinnoitettu kylpyhuoneen laattoja muistuttavilla, koristeellisilla laatoilla?

Ensimmäiseen vastaus oli aika ilmeinen: koska tuulee paljon, on järkevää tehdä tuulesta energiaa. Portugali onkin yksi Euroopan suurimmista tuulivoimaa hyödyntävistä maista, eikä ihme. Atlantilta puhaltava tuuli oli Suomen pikku puuskiin tottuneelle aika valtaisa muutos. Se tuuli vei vaikka portit aidoista, jollei niitä oltu kiinnitetty ja lukittu kivillä ja köysillä. Tähän opimme ihan oman talomme pihassa, jossa pihaa kiertävän kivimuurin portit pidettiin auki tai kiinni valtavilla kivenjärkäleillä, sillä pienempi paino ei olisi riittänyt tässä tuulessa.

Azulejojen, eli laattojen luvattu kaupunki - ja maa.

Mutta sitten ne laatat. Tämä tarina olikin kiinnostavampi. Laatat ovat alun perin Afrikan puolelta tulleiden maurien jälkeensä jättämää kulttuuria. Maurit siis valloittivat nykyisen Portugalin ja Espanjan alueet, ja toivat mukanaan azulejot, koristeelliset laatat. Alun perin sinivalkoiset laatat sisälsivät tyypillistä arabien ornamenttia, mutta maurien poistuttua alueelta laatat jäivät elämään paikalliseen kulttuuriin.

Nykyään azulejot ovat kaiken värisiä, ja koristavat kaikenlaisia taloja ja pintoja. Niiden nimi, azulejo, tarkoittaakin pientä, kiilloitettua kiveä. Kun portugalilaiset ottivat nämä maurien vaikutteet omikseen, niille syntyi aivan uusi merkitys. Lissabonissa saattaa katujen ja kirkkojen seinillä nähdä erilaisia tarinoita ja tragedioita kuvattuna laattojen pinnoille, ja azulejoista tulikin merkittävä taiteen muoto. Mekin ihastelimme (tai kauhistelimme) Lissabonissa kirkon seinällä saksilla naisen rintaa leikkaavaa hirviötä yhdessä laattaan piirretyssä tarinassa. Mitenkäs tämän sitten selittää viisivuotiaalle?

On laatoilla nykyään käytännöllisempikin selitys: kiiltävä vaalea laatta heijastaa valoa pois ja pitää asuntoja viileämpänä. Voin ymmärtää tämän, jos on kuuma. Meille sitä onnea tai epäonnea ei Portugalissa suotu.

Lissabonin ihanat kukkulat ja kujat

Lissabonia oli moni ylistänyt jo aikaisemmin, ja kaveripariskuntakin oli siiehn varsin mieltynyt aiemman reissunsa perusteella. Siksi odotin tunnelmallista ja erilaista suurkaupunkia, enkä pettynyt lainkaan.

Ihailemassa tunnelmallisia pikku kujia ja sisäpihoja.

Lissabonissa silmiinpistävää oli keskustan pienuus ja pittoreskius – outo sana, jota en ehkä minkään muun kaupungin kohdalla käyttäisi empimättä. Mutta sitä Lissabon on; täynnä kapeita kujia, laattojen peittämiä, koristeellisia seiniä, vanhoja ratikoita, sivukujilla aukeavia pieniä ravintola-aukioita, kirkkoja, kujia, mainitsinko jo pieniä kujia…

Ehkä mielikuvani johtuu siitä, että emme päivässä lasten kanssa ehtineet kiertää juurikaan vanhaa keskusta-aluetta kauemmas, eli näimme juuri ne kaikki kuvankauniit kulmat. Mutta toisaalta on muitakin kaupunkeja, joissa on kierretty vanhaa kaupunkia ja tiedostettu olevamme turisteja – Lissabonissa se turisteille tehty alue ei oikeastaan alkanut tai loppunut missään. Toki vanhojen ratikoiden ja polupyörätaksien kääntöpaikalla tajusi, että tämä on meitä varten tehty, mutta silti ratikat kulkivat enimmäkseen täynnä paikallisia, ei turisteja. Lissabonissa turismi ja paikallisuus sekottui enemmän kuin monessa muussa paikassa.

Ja random harhailut johtavat aina parhaaseen tulokseen: nytkin yksi Lissabonin parhaista hetkistä oli erään kukkulan päältä löytynyt kirkko, jonka laattataidetta ihastelimme pitkään, ja jonka sisäpihalla oli täydellinen paikka istua hetki ja hengittää. Yhtä aikaa pääkaupungissa ja salaisessa puutarhassa.

Kun sitten tallustelusta uupuneina suuntasimme takaisin talolle, oli selvästikin grillausilta.

Grillin sytytystä portugalilaiseen tapaan

Aivan pakko kirjoittaa pieni tarina grillauksesta Atlantin tuulissa. Nimittäin meidän lomiemme arkeen kuului grillaus; on tehty pizzoja puu-uunissa ja upeita burgereita Kroatian auringonlaskuissa. Siksi meille paikallisen ruokakaupan liha- ja kalatiskeille pääseminen oli aina yhtä suuri seikkailu. Mitä tällä kertaa grillattaisi, siinäpä hyvä kysymys.

Vaan emme olleet koskaan olleet sen haasteen äärellä, että kun valtamereltä puhaltaa jäätävä tuuli, niin a) grillailu ei ole leppoisaa ja lämmintä, ja b) grillin sytytys ei ole yksinkertaista tai nopeaa. Niinpä siis ohjelmanumero nimeltä grillaus aiheutti jonkinlaisia haasteita meille. Hiilet eivät syttyneet, tuuli sammutti ne, ja grillaajat meinasivat jäätyä huolimatta kaikista päälle haalituista vaatekerroksista.

Talonmiehemme Amadeu sattui tänä iltana olemaan paikalla, kun miehet virittelivät grilliä ja kiroilivat sen huonoa syttymistä. Silloin meille selvisi, kuinka asia tehdään tuulessa. Siihen tarvitaan liekinheitin ja bensaa! No ei sentään, mutta Amadeu totesi, että täällä tarvitaan kuitenkin järeämpiä aseita, ja kantoi grillille kanisterillisen sytytysnestettä ja pientä liekinheitintä muistuttavan apuvälineen. Ja johan alkoi liekkejä näkymään! Kun sytytysnestettä on tarpeeksi, ja sitä liekittää jollain paljon tulitikkua järeämmällä välineellä, ei hiilloksen aikaansaamiseen mene tunteja. Sinä iltana söimme hyvin ja ajoissa – toisin kuin joinakin aikaisempina iltoina. Amadeu myös jätti apuvälineet meille, joten loppulomamme grillaukset olivat pelastetut.

Ja sitten vihdoin rannalle!

Viimein lämpömittarit alkoivat näyttää rantalukemia ja tuulet osoittivat tyyntymisen merkkejä. Aloimme googlata aloitteleville surffareille sopivia rantoja, sillä kun istuimme Ericeirassa välipalalla ja -juomalla eräänä iltapäivänä, coolit, surffitukkaiset, ruskettuneet, märkäpukuihin sonnustautuneet surffarit sukelsivat sellaisiin aaltoihin lähirannassa, ettei meistä yksikään olisi palannut niistä hengissä.

Kyselin myös vinkkejä Ericeirassa vuoden ympäri surffaavalta työkaveriltani, ja sekä ahkeran goolauksen etä Villen vinkkien perusteella kohteeksemme valikoitui Praia Foz do Lizandro. Teimme sinne tunnsuteluvisiitin edellisenä päivänä ja kyselimme, koska aalto olisi meille sopivin, ja myös koska rannalla olisi surffitunteja meidän tasoisillemme räpeltäjille. Noh, koska tunnit olivat meidän makuumme aivan liian aikaisin, ja koska surffiliikkeen hymyilevä neiti, ruskettuntu ja märkäpukuinen hänkin, vakuutti vilpittömästi, että tällä rannalla anytime is good, päätimme tulla omaan tahtiimme ja hypähtää aaltojen vietäväksi silloin kun sen aika tuntui sopivalta.

Rasvat naamaan ja kohti aaltoja! Vielä hymyilyttää...

Praia Foz do Lizandro vaikutti muutenkin ihanalta. Se jakautui kohti Atlantin aaltoja kulkevaan rantaviivaan, ja vuorilta laskevan pienen joen mukaiseen joenrantaan, johon muodostui kivoja altaita joen mutkien kohdalle. Rannalla oli myös surffivuokraamojen lisäksi monia tosi houkuttelevan näköisiä rantaravintoloita, joten saisimme itsemme ruokittua ja virkistettyä uinnin ja surffauksen lomassa. Niinpä siis seuraavana aamuna pakkasimme tavarat ja vähän evästä – ja paljon vettä matkaan – ja lähdimme viettämään surffipäivää.

Atlantin valtameri vs. me, 6 – 0

Vaikka Lizandron ranta oli se helpoin ja aloittelijoillekin sopiva, oli sää silti aika tuulinen, ja sen myötä aallot sitä pelottavampia, mitä lähemmäksi rantaa lautoinemme pääsimme. Lapsista kolme pienintä jäivät kaveriperheen äidin kanssa ensin joen varren kivalle uintipaikalle, jonne teimme päivän leirin. Lautojen kantaminen yli hiekkadyynien osoittautui päivän urheilusuoritteista helpommaksi, vaikka vaati useita stoppeja ja muutaman kirosanan. Mutta sitten ne aallot.

Lähdimme ylittämään aaltoja kohti sopivaa odottelupaikkaa sellaisessa kohdassa, jossa ne aallot vaikuttivat matalammilta. Silti niiden läpi pääseminen oli vaikeampaa kuin muistin. Tai sitten aalto vaan yksinkertaisesti oli Atlantilla kovempi ja korkeampi kuin Karibian lämpimissä vesissä aiemmin kokemani. Oli miten oli, epätoivoisen kauhomisen ja räpiköinnin jälkeen pääsin vihdoin läpi ja aaltojen toiselle puolelle. Teini jätti leikin kesken jo ennen tätä ja palasi leiriimme. Itse käänsin katseeni kohti rantaa, ja aloin suunnitella peliliikkeitä. Ja samalla iski kauhu. Ei luoja, miten isolta joka ikinen aalto vaikutti. Siinä laudan päällä istuessa oli vielä ihan leppoisaa, mutta muutama metri eteenpäin, siellä mistä aalto pitäisi napata, alkoi maisema näyttää erilaiselta. Ei luoja, ajattelin, pääsenkö täältä lainkaan elävänä takaisin?

Miniä vähän arveluttaa. Kuinkahan noiden käy?

Mutta realiteetit siinä kohtaa olivat sellaiset, että aallon toiselta puolelta rantaan ei pääse kuin aallon läpi, joten tavalla tai toisella sieltä oli tultava. Ja kun siinä sitten katselin hetken isien yrityksiä ja sukelluksia aaltoihin pyörimään, oli pakko lähteä itsekin yrittämään. Ja niinhän siinä kävi, ettei tyylipisteitä liiemmin herunut. Yritin napata aallon ja siinä samassa, kun Atlantti jylisi voimalla ylitseni ja pyörin pesukoneessa tietämättä, missä oli maa ja missä taivas, päätin, että tällä reissulla en ehkä löydä itsestäni Atlantin taltuttajaa. Muutaman kerran menin vielä pienemmälle aallolle ja testailin ranta-aallokossa laudalle kiipeämistä, mutta siinä oli tämän reissun surffaukset.

Tässä ei pitäisi kenenkään surffata!

Myös kaveriperheen äiti kävi ottamassa tuntumaa lautaan rannan aalloissa, ja kaveriperheen isä mursi hiukan rannettaan. Jossain kohtaa, kun muut katselimme jo rannan puolelta isien touhuja aalloilla, siis niitä kolmen sekunnin onnistumisia laudan päällä ennen näyttäviä sukelluksia kuohuihin, joku paikallinen surffari kävi kysymässä, tunsimmeko noita kavereita. Hän tuli huutelemaan heitä pois vedestä, sillä olimme tietenkin valinneet sellaisen kohdan rannassa, jossa kaksi aaltoa tulee tavallaan ristiin kahdesta eri suunnasta, ja virtaukset olivat sellaiset, ettei surffauksesta oikein tullut mitään, ja pahimmillaan ne vetivät tosi tehokkaasti myös takaisin avomerelle, jos vedestä yritti nousta. No one should surf here, sanoi rukettunut surffitukka, ja me huidoimme isät ylös danger zonelta. Oli selvästi aika kuoriutua märkäpuvuista ja ottaa kylmä palautusjuoma.

Onneksi joenuoma tarjosi mahtavan uintipaikan ja hyvät puitteet perus rantailulle.

Loppupäivä menikin sitten ihan normaalisti joenuomassa polskiessa, ja illan tullen kotiutuessamme olimme väsyneitä ja onnellisia. Atlantti toki voitti meidät tällä kertaa, mutta otamme varmasti vielä uudestaan mittaa toisistamme.

Viimeinen ilta Mafrassa

Loma alkoi lähennellä loppuaan ja ajattelimme vielä viettää viimeisen illan ulkona ja syödä hyvin. Taas google lauloi, ja alueen ravintolatarjonnasta päädyimme valitsemaan portugalilaista keittiötä edustavan, hyvät arvostelut joka paikassa saaneen arvintolan Mafrassa. Adega do Convento oli ihan vanhalta myllyltä tai tallilta näyttävä viehättävä rakennus, jonka ulkonäkö sai meidät ihastelemaan taas kerran portugalilaisia värejä.

Kun saavuimme sinne joskus seitsemän aikaan, paikka oli tyhjä; vain henkilökunta söi aterioittensa rippeitä jossain kulmapöydässä. Kysyimme varovaisesti, onko paikka auki, ja he nyökyttelivät kyllä. Ketään muita ei isossa, vanhaa tallia muistuttavassa salissa ollut. Istuimme kuitenkin alas ja aloimme selata listaa. Ei enää riittänyt energiaa vaihtaa paikkaa.

Siispä tilasimme viinit ja ruuat. Päätin ottaa päivän kalan puoliksi kaveriperheen äidin kanssa, sillä meri oli lähellä ja tuore kala hyvin valmistettuna on herkkua, jota ei joka paikassa aina saa. Ja mitä herkkua se olikaan. En enää muista, mitä kalaa saimme, mutta se oli valkoista, mureaa, ja se tarjottiin etikan ja oliiviöljyn kanssa, lähes vain suolalla ja pippurilla maustettuna. Eikä se kaivannut mitään muuta. Tämä kala oli ehkä elämäni paras, tai ainakin ehdottomasti parhaiden joukossa.

Fish and vegetables in portugaise plate. — Tätä söimme paljon - kalaa ja kasviksia. Toki tämä ei ole se the kala, siitä en tajunnut ottaa kuvaa. Keskityin syömiseen.

Ja kas kummaa, ruokaa odottaessa koko paikka oli täyttynyt erilaisista illallisseurueista, ja hauskasti poreileva ja suhiseva (koska siltä portugalin kieli kuulostaa) puheensorina täytti koko salin. Olimme sittenkin osuneet juuri oikeaan paikkaan!

Pastel de nata — Tätäkin söimme paljon - pastel de nata.

Aikaisten lintujen sumuinen aamu

Kotiuduttuamme alkoi armoton pakkaus. Lento lähtisi jo seitsemältä, kentällä oli oltava viideltä, joten starttaisimme talolta neljältä. Kellot soimaan kolmelta siis…

Onneksi lapset olivat supermatkustajia, ja pienen heräilyn jälkeen aamuöinen ajomatka oli lähinnä seikkailu. Tiukka sumu oli kietonut koko maiseman sisäänsä, ja automme huonot valot tekivät ajamisesta vähemmän nautinnollista. Niinpä siis minä luin perinteisesti karttaa ja lapset vahtivat tien kumpaakin sivua peurojen tai muiden jänistä suurempien kulkijoiden varalta. Emme kuitenkaan törmänneet mihinkään, saimme autot tankattua ja palautettua ajallaan ja olimme kentällä riittävästi ennen checkinniä. Nappisuoritus kaikista olosuhteista huolimatta.

Beautiful women in Lisbon — Ihanat naiset Lissabonissa - minä ja Mini.

Viimeiset pastel de natat mahassa lähdimme kotimatkalle. Olimme taas oppineet rutkasti uutta seinälaatoista, Atlantin aalloista, tuulivoimasta, maureista, grillin sytytyksestä tuulessa ja monista muista asioista. Juuri tästä syystä matkustus on parasta – monen muuan asian rinnalla. Portugaliin kyllä palaisimme vielä, ja Lissabon pitäisi tutkia vielä perusteellisemmin.