Yhden pysähdyksen taktiikka: Orewa ja Cooks Beach

Olimme päättäneet siirtyä pohjoisesta yhtä paljon etelään kahdessa päivässä, eli meillä oli matkan ehkä uuvuttavin roadtrip-osuus edessä. Ensin ajaisimme Orewaan, parikymmentä kilometriä Aucklandista pohjoiseen, ja sieltä Cooks Beachille Coromandelin niemimaan kautta. Molemmissa mentäisi yhden pysähdyksen taktiikalla, ja lopulta pääsisimme Rotorualle, saaren kuuluisalle kraaterijärvelle. Mitä matkalla sitten tapahtui? No, paljon, taas kerran.

Lähdimme siis ihanasta Taipa Baystä lähes samoja reittejä takaisin Aucklandin suuntaan. Matkaa olisi kolmisen tuntia, ja tekisimme yhden yön stopin Orewassa, joka oli kaverimme Marikan mukaan ihana rantakohde. Hän oli suositellut meille kivaa spa-hotellia, mutta sinne ei valitettavasti ollut asiaa alle 16-vuotiaan lapsen kanssa, joten olin varannut meille motellin suoraan rannalta. Jännitin sitä varatessani, mutta Australian Coffs Harbourin erittäin hyvän motellikokemuksen jälkeen mieleni oli huomattavasti kevyempi paikan suhteen.

Orewa, paikka, jonne voisin mennä eläköitymään

Kun sitten olimme ajelleen alas kolmisen tuntia ja ihmetelleet, oliko tie ollenkaan sama, jota tulimme – koska maisema toiseen suuntaan näyttää aina aivan suunnattoman erilaiselta – saavuimme orewaan. Se on puolisen tuntia Aucklandista pohjoiseen, ja tarjosi meille ihan täydellisen stopin, sillä samana päivänä pohjoisesta Aucklandiin ja siitä läpi olisi ollut vähän liikaa. Saavuimme siis Orewaan mukavasti iltapäivällä, ja vaikka Taipassa paistoi aurinko, Orewassa sää oli pilvisen leuto.

Edgewater Motel sijaitsi aivan täysin Orewan rannalla; kaikkein parhaissa asunnoissa takapihan ikkunat antoivat suoraan merelle, mutta meidän asuntomme oli sisäpihalle, ja se oli silti todellakin hintansa väärti. Mutta ennen kuin mennään motelleihin, mennään Orewaan.

Voin kuvitella, että hitusen varakkaammat ihmiset tulevat Orewaan viettämään mukavia eläkepäiviä. Ranta on kaunis ja pitkä, ja rantakadun varrella oli perjantai-iltana suorastaan vilinää. Ravintolat olivat siistejä ja terasseilla istui keski-iältään huomattavasti meitä vanhempia ihmisiä oluella tai viini lasillisella. Tunnelma oli kuitenkin oikein mukava ja rento. Kävelimme rantakatua leikkipuistoon ja ruokakauppaan, ja totesimme, ettei olisi ollenkaan vaikeaa nähdä itseään jossakin kulmakuppilassa viettämässä perjantai-iltaa tuttujen kanssa. Verrattuna Taipaan, Orewa oli varsin eläväinen ja siisti, siinä missä Taipa oli syrjäinen ja suloinen.

Motellit, orastava rakkauteni

En tiedä, mitä sana motelli tuo ihmisille mieleen, mutta itselleni siitä tulee jotenkin Hitchcokin Psyko tai jotkut muut nuhjuiset jenkkileffat mieleen. Elämäänsä kyllästynyt motellin respa ja vähintäänkin hengestään pääsee, jos puolen yön jälkeen avaa oven. No, Coffs Harbourin motelli Austariassa oli ollut aivan ihana, ja sen tunnelma oli omistajansa näköinen – rento, mutta pääasiat kunnossa. Kun saavuimme Orewan Edgewater Moteliin, sama kuvio toistui. Ihana omistaja oli respassa ottamassa meitä vastaan, huone odotti putipuhtaana, ovet auki ja avaimet ovessa, ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Pieni keittiö oli varusteltu hyvin, huoneisto tuoksui puhtaalle ja muiden asuntojen terasseilla istuskelevat ihmiset tervehtivät iloisesti uusia tulijoita. Sanoin heti, että täällä voisi olla helposti useammankin yön. Olen pikkuhiljaa sitä mieltä, että asun mieluummin näissä tunnelmallisissa motelleissa, kuin helposti kylmemmissä ja kalliimmissa hotelleissa. Oma pieni keittiö on aina plussaa, ja näissä on kiva yhteisöllisyyden fiilis.

Paikallinen Woolworths eli Discount tarjosi meille hyvät iltapalatarpeet, ja kun olimme taas kerran kokanneet salaattia ja lihaa (anteeksi maailma, mutta liha on täällä ihan sikahyvää), niin Mini kuukahti omaan sänkyynsä, ja me saimme Miehen kanssa vielä istua hetken terassilla viinilasillisella. Kyllä, Orewa oli hyvä ja motelli kerrassaan mainio. Taustalla kirkastui tähtitaivas ja sirkat sirittivät perjantai-iltaa minkä kerkesivät.

Coromandel ja mielipuoliset sääilmiöt – koko värisuora yhdessä päivässä

Seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus ajaa ensin Aucklandin läpi ja kurvata sitten kuuluisalle Coromandelin niemimaalle, jonka vuorien yli ajaminen olisi kuulemma jo nähtävyys yksinään. Olimme kuitenkin päättäneet vielä mennä kokeilemaan vuorien huipulla ajavaa junaa, jonka tarina ja näkymät kiehtoivat, ja vastaava maisemajunakokemus Australiasta tuki tätä ajatusta. Sää sen sijaan ei. Kun olimme päässeet yllättävän ruuhkaisen Aucklandin läpi, taivas repesi. Meillä oli vastassa loputon pilvimassa, ja kohti Coromandelia ajaessamme edessä oli pelkkää maata viistävää pilveä ja paikoittain sellaista sadetta, ettei autoa uskaltanut juurikaan neljää kymppiä lujempaa ajaa – paitsi paikalliset, jotka kaahasivat satasta ohi. Uusiseelantilaiset ovat kuuluisia aggressiivisesta maantiekulttuuristaan, ja sen kyllä huomasi…

Ensin sataa vettä niin, ettei vuoria edes näe sadeseinän takaa…

Saavuttuamme Coromandelin juurelle olin jo luopunut toiveesta päästä junareitille, koska sinne ei yksinkertaisesti voisi mennä kaatosateessa, eikä junasta näkisi mitään, plus olisimme keuhkokuumeessa kaikki seuraavana päivänä. Ennen kriittistä risteystä (suoraan seuraavaan majoitukseen vai parin tunnin kiekka vuorien yli junan kautta) katsoimme sääennustetta, joka näytti, että pohjoispuolella niemimaata paistoi aurinko. Teimme uhkarohkean päätöksen lähteä silti tavoittelemaan junaa…

Ja hetken päästä ajelimme aurinkoista rantareittiä.

Ja kas, kymmenen minuuttia myöhemmin paistoi aurinko siniseltä taivaalta. Mikä älytön, jakomielitautinen saari ainakin sääilmiöiden suhteen! Ajelimme siis kaunista rantareittiä auringonpaisteessa kohti pohjoista ja olimme heti paremmalla tuulella. Kunnes pilvet puolen tunnin päästä alkoivat taas puskea yli, ja kohta satoi kaatamalla vettä, juuri kun olimme alkaneet kiivetä ylös vuorille, ja tie oli pelkkää kapeaa serpentiiniä. Tällä reissulta pelkääjän paikalta huudettu ”Bon Jovi Bon Jovi” tarkoittaa sitä, että pitää hiljentää tiukkaan mutkaan, koska slippery when wet ja nyt oli niin märkää ja tuulista, ettei mitään järkeä. Oksaa tuli Purkin kattoon ja kylkeen ihan huolella ja luulin taas kerran, että tässä se nyt oli – syöksyisimme seuraavasta mutkasta rotkoon. Bon Jovi sentään.

Mutta niin vaan kävi, että päästyämme Coromandelin kaupunkiin, jossa junaradan alkupää sijaitsi, paistoi taas aurinko. En käsitä tätä maata.

Driving Creek Railway

Syötyämme paikallisessa leipomossa paikalliseen tyyliin pullamössölounaan, eli leipää ja jotain, jatkoimme kohti Driving Creek Railwaytä. Se oli paikallisen savenvalaja-luonnonsuojelija-taiteilija Barry Brickellin taidonnäyte, jonka hän oli yksin rakentanut Coromandelin huipuille. Junan yhteydessä oli köysiratapuisto ja savenvalantastudio, mutta junarata, jonka Brickell oli rakentanut 30 vuoden aikana vuorilla asuessaan, vei läpi kauniiden kauripuumetsien aina Coromandelin yhdelle huipulle saakka. Kokemus oli tosi kiva ja yllättävän edullinen: kolmen ihmisen lippu maksoi vähän päälle 50 euroa, ja se oli reilun tunnin kokemuksesta ja samalla saadusta historiakierroksesta todella kohtuuhinta. Näkymät olivat huikeat ja kun sadekin pysyi poissa, olimme todellakin tehneet kriittisessä risteyksessä oikean valinnan lähtiessämme keskellä kaatosadetta kohti pohjoista.

Toki sää teki meille vielä kerran kunnon temput, ja kiemurrellessamme seuraavan 1,5 tuntia äkkijyrkkiä vuoristoteita pois Coromandelin huipuilta, alkoi taas sataa kaatamalla, ja kuuluisa ”Bonjovi, Bonjovi” -huuto on kuultu useammassakin mutkassa. Mutta niin vaan taas pääsi käymään, että hengissä selvittiin, ja saavuimme jälleen kerran auringon paisteessa seuraavaan yöpaikkaamme, eli Cooks Bayhin, jossa meitä odotti ehkä sympaattisin Airbnb ikinä.

Cooks Beach ja iki-ihana Del

Tiesin, että Cooks Bay olisi kaunis paikka, ja yhtä aikaa tiesin, että meillä olisi sinne harmittavan vähän aikaa. Olin varannut meille pienen studion Airbnbstä, jonka omistaja oli säännöllisesti pitänyt meihin yhteyttä ja laittanut vinkkejä alueen nähtävyyksistä, joten osasin odottaa majoittamiseen vihkiytynyttä eläkeläisrouvaa, mutta en mitään siitä, mikä meitä odotti.

Kuvankauniin Cooks Beachin rannan tuntumassa oli pieni järvi, jonka reunalla oli Delin koti. Sen yhteydessä, sivurakennuksen päässä, oli pieni studioasunto, jonka terassilla oli oma grilli ja katettu terassi. Koko asunto oli tiptop: puhdas, hyvin varusteltu, kauniisti sisustettu, ja pöydällä odotti iso, tuore leipä, ja jääkaapissa voita, mansikkahilloa ja maito, sekä kaapeissa täysin varustellut kahvinkeitto- ja ruoanlaittovälineet. Airbnbssä hankalaa on se, että vaikka olisi keittiö, ei voi tietää, löytyykö kaapista perustarvikkeet, kuten suolat, pippurit ja öljyt. Täällä oli kaikkea, ja siihen päälle pyykkikone ja vieläpä pesuaineet siihen. Ja mikä parasta, sänkyjen peitot ja tyynyt olivat ensiluokkaiset ja tuoksuivat niin ihanilta. Voi mikä pieni paratiisi.

Kun saavuimme pihaan, Del tuli saman tien meitä vastaan ja rupattelimme niitä näitä varmaan puolen tunnin ajan samalla, kun hän esitteli paikkoja. Kun sitten olimme asettuneet taloksi ja saaneet grillailtua illallisemme, oli hän vielä laittanut viestiä ja kyseli, miten meillä menee, ja onko kaikki hyvin. Voi mikä ihana mummo!

Cooks Beaching unenomainen aamutunnelma.

Seuraavana aamuna heräsin jo ennen seitsemään hyvin nukkuneena, ja koska muu perhe vielä kuorsasi raajat joka ilmansuuntaan suorina – toki Mini kaivautui kainalooni herättyäni, mutta nukahti siihen uudestaan, ja pääsin livahtamaan omille teilleni – vedin lenkkikamat niskaan ja lähdin Cooks Beachille. Voi mikä mieletön aamu siellä olikin: pilvetön taivas, laskuvesi ja täydellinen rantajuoksukeli. Juoksin vielä sopivan raikkaassa aamussa rannan päästä päähän, ja kun puolen tunnin päästä palailin kämpille, muutkin alkoivat raotella silmäluomiaan. Olin valmis kokkailemaan aamiaista ja matkaevästä meille, ja ennen kuin auton nokka kääntyisi kohti Rotoruan kraaterijärveä, piipahtaisimme vielä Shakespeare Lookoutilla ja Lonely Bay Beachillä.

Lonely Bay

Del tuli toivottelemaan meille hyvää matkaa ja antoi vielä viimeiset vinkit alueen nähtävyyksiin, ja sitten ajoimme 10 minuutin päähän Shakespeare Lookoutille, josta oli upea näkymä yli koko Whitiangan ja Cooks Bayn lahden. Turkoosi, tyyni meri, aurinko ja muutama purjevene halkomassa maisemaa oli kuin täydellinen maalaus sunnuntaiaamuun.

Mutta aamu muuttui vielä paremmaksi, kun aloimme kivuta rinnettä alas Lonely Bayhin, joka oli pieni hiekkaranta isojen rantojen välissä. Sinne ei vienyt yhtäkään tietä, ja alas pääsi vain kipuamalla jyrkkää rinnettä kiertävää polkua alas. Päivän toinen urheilusuoritus olikin päästä rannalle, ja sieltä ylös, mutta se todellakin kannatti. Äkkijyrkät kallionseinämät reunustivat valkohiekkaista, kirkasvetistä pientä poukamaa, joka oli yksinkertaisesti upea. Onneksi päätimme mennä, sillä jos koskaan palaan Uuteen-Seelantiin ja sen tälle alueelle, tiedän, mihin haluan palata. Näitä paikkoja ei ole maailmassa monia. Onneksi sain nähdä sen edes tämän lyhyen vierailun verran tässä sunnuntaiaamupäivän lempeässä tunnelmassa ilman ihmismassoja tai kuumuutta. Kirkas auringonpaiste ja aamupäivän miellyttävä lämpö olivat juuri oikeat puitteet tunnin reippailullemme läpi sirkkojen sirityksen alas rantaan, ja sieltä taas autolle.

Siitä alkoikin päivän puuduttava osuus, eli kolmem tunnin maantien kulutus kohti Rotoruaa. Mitä siellä sitten tapahtui, siitä lisää seuraavalla kerralla.