Rotorua – lisää tarinoita maoreista ja upeita kokemuksia luonnossa

Kun vihdoin saavuimme väsyneinä kaikesta autossa istumisesta Rotorualle, meitä odotti valtava kraaterijärvi, jonka ympäristö pitää sisällään valtavan määrän historiaa maoreista, Uuden-Seelannin asuttamisesta, ja tietenkin upeita maisemia kuumine lähteineen ja vesiputouksineen.

Mini ja köysiratakokemus.

Wai Oran kypylä

Oma muutaman päivän majapaikkamme oli Wai Ora -kylpylä järven rannalla. Rakennus oli kieltämättä jo parhaat päivänsä nähnyt, ja kun matkustamme sesonkien ulkopuolella, oli tämäkin hotelli puolityhjä. Toisen kerroksen huoneestamme avautui kuitenkin upea näköala järvelle, eikä meitä haitannut olla ainoina polskimassa jäätävässä uima-altaassa, lämpimässä matalassa altaassa ja hierovassa porealtaassa. Löytyipä altaiden yhteydestä ihan oikea saunakin, jossa oli luonnollisesti suomalainen kiuas. Ja kyllä, sauna oli lämmin, mutta ei siellä löylyvettä ollut, joten jos halusi saunoa, paikallinen käsitys siitä oli kuumassa huoneessa istuskelu. Jännä homma, ettei istuskelijoita ollut tarjolla meidän lisäksemme ketään.

Sumuinen aamu Rotorua-järvellä.

Mutta koska paikka kuitenkin oli spa, saimme Miehelle ajamisesta jumiutuneen selän ensiavuksi samalle illalle hieronnan, joka kuulemma oli oikein mainio. Ja päätimme illastaa hotellin ravintolassa, jossa ei auringonlaskun aikaan ollut kuin muutama pöytäseurue lisäksemme. Myös hotellin ainoa ”luvallinen” baarimikko oli jättänyt tulematta töihin, tarina ei kerro miksi, joten alkoholijuomia illallisella ei saanut, mutta vieraat olivat tervetulleita tuomaan omat juomat mukaan. Niinpä mekin kaivoimme laukusta punaviinipullon, josta saimme lasilliset illallisen seuraksi. Henkilökunta oli aivan ihanaa ja ruokakin varsin mainiota, joten olimme oikein tyytyväisiä matkapäivän päätökseen.

Mutta koska olimme järven rannalla, täällä oli ensimmäistä kertaa koko Uuden-Seelannin osuutemme aikana HYTTYSIÄ! Eikä ihan vähää, joten parvekkeella ei paljon pimeän laskeutumisen jälkeen istuttu, ja nukkumaan mennessä toteutimme aiemmilta reissuilta tutun hyttysjahdin.

Lokkien kokoontumisajot aamulenkin varrella Rotorualla.

Rotorua Ziplines – mahtava kokemus puiden latvoissa

Seuraavana päivänä toteutimme Minin suuren unelman päästä testaamaan puiden latvoissa riippumista, ja varasimme liput iltapäivän 2,5 tunnin Rotorua Ziplines -reissulle. (Toim huom, tietokoneeni Z-näppäin on rikki, joten joudun koko ajan kopioimaan kirjaimen jostain muusta tekstistä ja laittamaan sen tänne, joten puhutaan vaikka köysiradoista, jotta en menetä hermojani puuttuvan näppäimen kanssa…)

Aivan älyttömät näkymät alas Kaituna-joelle.

Köysiradat olivat periaatteessa samanlaiset, kuin mihin olimme tottuneet vaikkapa Korkeessa, mutta vain hiukan järeämmät, pidemmät ja korkeammat. Pisin riippaus puiden latvojen ja parin vesiputouksen yli oli 240 metriä pitkä ja pudotus tapahtui kuuden prosentin kulmassa. Mini uskalsi todella hienosti mennä yksin pitkät riippaukset ja vieläpä nautti kaikesta. Hän hoki koko ajan meidän kahdelle oppaallemme, että on so super super exited!

Valmiina seikkailuun.

Köysiratojen välissä toinen oppaistamme, alkuperäisen polynesialaisen venekunnan jälkeläisiä oleva Johnny, kertoi tarinoita siitä, mitä kasveja ympärillämme on, miten maorit ovat niitä käyttäneet, mitä alkuperäinen eläinkunta täällä on ollut ja miten me eurooppalaiset olemme tuoneet mukanamme kaiken sen, mikä tuota alkuperäisfaunaa nyt tuhoaa. Näillä saarilla ei ole alun perin ollut yhtäkään eläintä, joka olisi ollut karvainen ja kulkenut neljällä jalaalla. Täällä on ollut vain lintuja ja kaloja. Kun sitten tänne tulleet ihmiset toivat mukanaan rottia ja opossumeja, niille ei löytynyt täältä yhtäkään luonnollista vihollista, joten niiden populaatio kasvoi yli äyräiden, ja lisäksi eläimet myös kasvoivat alkuperäisiä suuremmiksi. Like possums on steroids, kuten Johnny totesi. Opossumit myös syövät valtavat määrät puita ja muita kasveja, eivätkä ne enää pysty regeneroitumaan samassa tahdissa kuin niitä syödään, joten valtavia metsäalueita on kaluttu tyhjiksi. Yksi Rotoruan köysiradan tarkoituksista onkin rahoittaa metsien uudelleenkasvua ja hoitoa.

Sieltä hän saapuu pisimmän radan päätepisteeseen. Hyvä Mini!

Vesiputoukset, joiden yli riippasimme, sijaitsivat Kaituna-joella, jota myöten ensimmäiset maorit tulivat veneillään ensimmäiselle järvelle. Kaituna tarkoittaa syödä ankeriasta (tai tulla ankeriaan syömäksi), ja se laskee Rotoiti-järveen. Tämän järven nimi tarkoittaa pientä järveä, koska ensimmäinen tänne soutanut maori luuli, että se on pieni järvi. Eipä ole, heh. Hän jatkoi matkaa jokea pitkin suurelle järvelle eli Rotorualle, jonka nimi puolestaan tarkoittaa toista järveä, koska se oli toinen järvi, jonka hän löysi. Tykkään tästä nimeämislogiikasta!

Joki on alueen maoreille monella tavalla pyhä paikka. Sinne esimerkiksi haudattiin ihmisten luut, ja mitä tärkeämpi ihminen oli, sitä lähemmäksi koskea luut laitettiin. Länsimaiset ovat tietenkin tämänkin perinteen tuhonneet ja varastaneet kaikki löytämänsä luut, mutta alueen suurimman kuninkaan luut ovat edelleen keskellä koskea, koska vain maorit tietävät, missä se paikka on. Ja kun Kaituna-joen maoreista joku kuoli, hänet laskettiin jokeen joen asukkejen syötäväksi, sillä jos on koko elämänsä saanut joesta energiaa, se annetaan kuolemassa takaisin. Niin loogista ja niin päivänselvää: joesta sinä olet elänyt ja joelle sinä palautat elämäsi. Itkettävän kaunista.

Saimme myös kuulla kasveista, joita maorit käyttävät lääkkeinä, ja maistoimmekin kawakawa-lehteä, joka puuduttaa suun ja toimii esimerkiksi hammassäryn tai tulehdusten lievittäjänä. Myös tarina siitä, miten silver fern -puun lehdet hohtavat pimeässä ja ovat toimineet maoriheimojen suunnannäyttäjinä öisillä poluilla oli upea. Tästä syystä Uuden-Seelannin rugbyjoukkue All Blacksin symbolina on juurikin tuo sama lehti: se ohjaa heitä kohti yhteistä päämäärää ja voittoa. Olin aivan haltioitunut kaikesta kuulemastani, ja olisin voinut kuunnella Johnnyn tarinoita vaikka koko päivän. Ihan suunnattoman mielenkiintoista!

Seuraavana päivänä suuntaisimme Purkin nokan kohti Matamatan kylää ja Hobittilaa, ja siitä alkaa viimeinen taival Uuden-Seelannin retkellämme, kun palaamme Aucklandiin.