Uusi-Seelanti – Ensin Aucklandiin paikallisiin tunnelmiin

Vietimme viimeisen päivän Australiassa Brisbanen lentokentän kupeessa hotellissa, koska taas kerran lentomme eteenpäin vaatisi heräämistä ennen kukonlaulua, ja halusimme optimoida yöunen, eli olla lähellä kenttää. Kun sitten aamulla viiden aikaan lähdimme kohti terminaalia, emme tienneet lainkaan mitä odottaa.

Aucklandin keskusta kukkulan laelta.

Meitä odotti kuinkas muutenkaan kuin kaatosateinen Auckland. Pomppuisan lennon laskeuduttua olin huojentunut, sillä en ollut vienyt sittenkään perhettäni kuolemaan lento-onnettomuuteen Australian ja Uuden-Seelannin välille. Ja kyllä, olen lievästi lentopelkoinen, mikä tarkoittaa sitä, että kun kone heittelehti aikamoisesti Tyynen valtameren tuulissa, puristin taas kerran penkkiä silmät kiinni ja toivoin, että pääsisimme perille. Kai tämä reissu on myös omien pelkojen kohtaamista monella tavalla; hämähäkit, tuulet, käärmeet, tuntemattomat saarivaltiot Tyynellä merellä ja niin poispäin.

Mutta kaikki meni hyvin, ja kentältä suuntasimme Uberilla kohti lapsuudentuttuni kotia Aucklandissa. Olin nähnyt Marikan viimeksi ehkä 20 vuotta sitten, mutta olimme pitäneet harvakseltaan yhteyttä lähinnä Facebookin kautta, ja kun aloin suunnitella tätä The Matkaa, päätin kysellä Marikalta vinkkejä Uuteen-Seelantiin. Saimme saman tien kutsun hänen kotiinsa, joten tartuimme siihen, ja olimme sopineet viettävämme siellä pari päivää tämän maan osuuden alussa ja lopussa.

Elämänasenne ja vieraanvaraisuus, joka teki meille kodin

Meidät otti vastaan perhe, jolle lähes tuntemattomien suomalaisten matkaajien majoittaminen ei ollut juttu eikä mikään. Meidän Minimme ihastui saman tien perheen Kille-kissaan, ja lapset, jotka eivät puhu suomea, saivat kuitenkin englantia innokkaasti höpöttelevästä ministä heti innokkaan ihailian. Etenkin perheen 18-vuotias tytär oli Minille kuin varaisosisko oman Teinin olleessa tässä kohtaa Suomessa.

Uuden-Seelannin kodin kissaystävä.

Kaverini mies on maori, ja muutaman päivän aikana saimme kuulla upeita tarinoita Uuden-Seelannin kulttuurista, historiasta, elämästä, urheilusta – vaikka mistä. Olisin voinut vaan istua ja kuunnella lisää vaikka viikon. Jälkimäisenä päivänä ja iltana aurinkokin alkoi paistamaan, ja istuimme pitkään ulkona grillaamassa ja juttelemassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, ja samalla teimme jo suunnitelman sille, mitä tekisimme yhdessä, kun palaisimme pariksi päiväksi Aucklandiin ennen matkamme jatkumista. Tällaista avosylin vastaanottamista, vieraanvaraisuutta ja ihailtavan rentoa ja aitoa elämänasennetta voi vaan imeä itseensä ja viedä tuliaisina kotiin. Asiat tehdään niin kuin hyvältä tuntuu, ei niin kuin jossakin oppikirjassa sanotaan.

Kun tuli aika jatkaa matkaa kohti saaren pohjoisosia, Mini itki, eikä olisi halunnut lähteä. Kille-kissa ja varaisosisko olivat hänen mielestään asioita, joiden kanssa hän olisi viettänyt vielä monta päivää. Onneksi tulisimme vielä takaisin.

Aucklandin omanlainen tunnelma

Auckland oli jännä suurkaupunki. Sen keskustassa oli kourallinen suurkaupungille tyypillisiä korkeita rakennuksia, ja muutoin kaupunki levittäytyi matalana, vehreänä ja omakotitaloja täynnä olevana mattona kumpuilevan maiseman yli. Se oli outo sekoitus Australiasta tuttua englantilaista vaikutelmaa, mutta yhtä aikaa siinä oli jotakin karibialaista. Tai itse tulkitsin sen karibialaiseksi, mutta varmasti kyse on polynesialaisen kulttuurin ja eri saarilta saapuneiden alkuperäiskansojen vaikutuksesta yleiskuvaan.

Mount Edenin kraaterilla.

Koska halusimme saada kokonaiskuvan Aucklandista, olimme kaverini ja hänen miehensä vinkistä päättäneet kiivetä Mount Edenille, joka on yksi Aucklandin alueen kraatereista, ja nousee saman nimisen esikaupunkialueen keskeltä katsomaan yli kaupungin. Koska Uusi-Seelanti on syntynyt mannerlaattojen rajalle, tuliperäisiä kukkuloita ja laavaviritojen synnyttämiä laaksoja on kaikkialla. Aucklandissakin kraatereita oli useita, mutta Mount Eden tarjosi parhaan 360-näkymän yli koko kaupungin. Lisäksi sitä ympäröivä kaupunginosa oli viehattävästi vanha ja aito – ja täynnä ihania lounaspaikkoja ja kahviloita. Niinpä tankkasimme itseemme hyvän lounaan ja kiipesimme kukkulalle. Taas kerran saattoi vaan ihmetellä, mihin olimme tällä kertaa tulleet, ja miten tajutonta on nähdä nämä kaikki paikat. Hiljentää pienen ihmisen.

Supermarkettikäynti vieraassa maassa

Yhtä asiaa rakastan aina yhtä paljon: supermarketin ensimmäisiä ruokaostoksia uudessa maassa. Se on kuin olisi Liisana ihmemaassa, koska jokainen purkki ja asia on vähän erilainen kuin kotona, ja kaikkea uutta ja ihmeellistä voisi vaan hypistellä ja tutkia vuorokausia.

Maailman laidalla tuulee. Ja matalana asutusalueena kaikkialle levittyvä Auckland.

Tarjoomaltaan Woolworths oli aika lailla samanlainen kuin Australian supermarketit, paitsi eurooppalaiseen tapaan supermarketista löytyy myös olutta ja viiniä. Uusiseelantilaiset viinit sattuvat olemaan suosikkejani, ja kappas, nehän eivät maksaneet oikeastaan paljon mitään. Iloinen yllätys. Ehkä niiden korkea hinta Suomessa todellakin johtuu siitä, että viinin kuljettaminen sieltä Suomeen ei ole ihan parin tunnin homma…

Aussien kanssa samaa linjaa pitivät myös lihatuotteet, sillä niitä täällä on paljon, ja kaikki näyttää todella laadukkaalta. Kasvikset ovat ehkä hitusen Australiaa kalliimpia, mutta toinen yhtäläisyys löytyy jälkiruoista: erilaisten kakkujen ja leivosten ja kahvileipien ja pullien ja wienereiden valikoima oli loputon. Siis suomalaisen silmiin ihan posketon.

Kohti pohjoista, joka onkin etelä

Koska emme edelleenkään halunneet (tai oikeastaan budjetin takia edes voineet) syödä koko ajan ravintolassa, kävimme hakemassa simppelit aamiaistarpeet matkaan, ennen kuin käänsimme auton nokan kohti pohjoista ja neljän tunnin ajomatkaa Taipa Bayhin. Kaverin mies oli lainannut meille rantatuolit ja kalastusvehkeet, mutta viime metreillä jätimme onget kuitenkin kotiin. Kun pääsimme pohjoiseen meren rannalle, päätös jo harmitti. Pieni asuntomme oli suoraan meren rannalla, ja raahaamalla rantatuolit parisataa metriä rannan sivuun, olisimme voineet ihan muina paikallisina nostaa snappereita ja muita meren antimia aikamme kuluksi. Siis rehellisyyden nimissä niin ei olisi todellakaan käynyt, koska en muista ehkä eläessäni kalastaneeni mitään muuta kuin mato-ongella joitain sinttejä mökkilaiturilta. Mutta ehkä se olisikin ollut kokemus, jota olisi voinut kikkustuolissa muistella. Nyt muistelisimme jotain muuta rantatuoleissa näkemäämme.

Mini ja “varasiskot”.

Kohti pohjoista, läpi upeiden maisemien.

Pohjoisessa meillä oli tarkoitus olla hetki Taipa Bayssä ja tehdä sieltä käsin päiväretki Cape Reingaan, joka on saaren pohjoisin kohta, eli kun ollaan eteläisellä pallonpuoliskolla, kyseessä on siis lähimpänä päiväntasaajaa oleva osa tätä saarivaltiota. Täällä kaikki on käänteistä; mitä pohjoisemmaksi menet, sitä kuumempaa tulee. Aucklandissa sää oli niin kuin lämmin Suomen kesä ilman hyttysiä. Ikkunoita pystyi pitämään yön auki ilman öttiäisvaaraa, ja koska tällä saarella ei ollut suuria tai myrkyllisiä hämähäkkejä tai käärmeitä, nautimme iltamyöhään ulkona istumisesta täysin rinnoin. Mutta Taipasta ja pohjoisen kierroksesta lisää seuraavassa blogissa. Nyt unta ja kohti uutta päivää.