Tobago - kolibreja, huviloita ja aivan posketon karibialainen letkeys

Trinidadilta Tobagoon siirtyminen oli kuin olisi hypännyt hieman vinksahtaneesta davidlynchmäisestä todellisuudesta suoraan jonnekin lasten satukirjaan, jonka taustalla soi soca.

Hymyilevät kasvot tervehtivät kentällä kalpeita matkustajia: taas liian vähän unta, ja lisäksi maailman pienin lentokone ja maailman isoimmat ilmakuopat olivat jokseenkin tappava yhdistelmä jopa kohtalaisen kokeneelle ilmailijalle. Mutta sitten vastassa olikin aurinko ja turismi, ah mikä tuttu ja turvallinen yhdistelmä.

Varsin tobagolainen maisema.

Tässä kohtaa on pakko ensimmäistä kertaa todeta, että en ihan kokonaan muista, miten Tobagon talon vuokraaminen oli tehty, mutta ei ainakaan Airbnb:n kautta, jota sen jälkeen olemme suosineet vahvasti, eikä myöskään Vrbo:n kautta, koska sen kautta oli vuokrattu vain Barbadoksen talo. Oli miten oli, taloa vuokrasi käheä-ääninen, isosti elehtivä ja myös kaikilla sektoreilla täysillä elävä pikkuinen nainen, jonka pelkkä olemus sai suupielet vääntymään ylöspäin. Hän oli myöhässä talolta, koska oli hukannut avaimet, mutta löysi ne kuitenkin 😊 Ja samalla taisimme kuulla pari muutakin tarinaa päivästä, joka oli kuulemma alkanut nahkeasti edellisen illan juhlien jäljiltä. Ai että, karibilaisilla on kyllä ihan oma meininkinsä. Ja vaikka väsyneenä odottelu ehkä hiukan kiristeli, kohta se palkiittiin, sillä talo oli uskomaton.

Päiväunikulmaus koko talon kiertävällä terassilla.

Kuulimme myös, että samalla tiellä jossain viereisissä villoissa oli John Legendin huvila, joten kertonee jotain alueen talojen keskikoosta ja tyylistä. Koko taloa kiertävällä terassilla oli ruokapöydät, riippukeinut ja aurinkotuolit. Olohuone ja keittiö olivat valtavat ja valoisat tilat, joista näki joka suuntaan, ja kukkulan päällä olevasta talosta avautui muutenkin ihan epätodellinen näkymä yli vihreyden. Ja ne kolibrit, niitä pörräsi puissa koko ajan, ja terassilla rommikolan kanssa niiden seurailu oli melkein meditatiivista. Kävelymatkan päässä oli ihana hedelmäkoju, josta sai maailman isoimpia ja maukkaimpia avokadoja, sekä muutama ravintola. Nyt oli puitteet kohdillaan.

Kotikatu

Auto(hko)

Barbadoksen surffipaku oli ollut niin riemukas kulkuväline, että päätimme tälläkin kertaa hankkia alle jonkun pikkupakun, johon mahtuisi koko jengi. Koska rahat loppuivat jo Barbadoksella, oli pakko ottaa halvin, mitä löytyi. Noh, kun auto saapui villamme pihaan, emme enää olleetkaan varma idean hyvyydestä. Rehellisesti sanottuna se näytti siltä, että missä tahansa tiukemmassa mutkassa joku rengas irtoaisi tai ovi tippuisi paikoiltaan. Mutta kuin ihmeen kaupalla mitään ei sattunut. Paitsi tietysti taas jotakin hassua.

Karibialaisittain rennonletkeä autonvuokraaja oli jättänyt meille auton ja avaimet, ja jatkanut matkaansa. Me olimme pakanneet rauhassa rantakamat ja tutkailleet kartalta päivän kohteet, ja kun viimein lähdimme matkaan, sattui omituisin tapahtumien ketju. Kilometrin parin päässä taloltamme pysähdyimme valoihin, ja samalla joku meistä huomasi risteyksessä vimmatusti käsillään viittovan miehen. Muistan kysymyksen: ”Öööö, eikö toi ole se autonvuokraaja?” Samalla tämä setä juoksee punaisten aikana meitä kohti ja selittää jotain, mitä emme kuule, mutta kaikki katsovat toisiaan, että onko meiltä joku pakoputki irti tai jotain vielä ihmeellisempää. Eipä ollut. Setä pääsee meidän luoksemme, nappaa auton konepelliltä kännykkänsä, ja juoksee nauraen pois.

Hetken hiljaisuus. Valot vaihtuvat vihreiksi ja koko jengi repeää huutonauruun. Millä todennäköisyydellä se kännykkä on a) pysynyt siinä konepellillä, ja b) satumme samaan risteykseen sen omistajan kanssa monta tuntia sen jälkeen, kun auto on toimitettu meille. Tälle tapahtumalle on kyllä naurettu kymmeniä kertoja jälkeenpäinkin, ja se nousee ehdottomasti yhdeksi hauskimmista tilannekoomisista hetkistä ikinä.

Äh, en ehkä kestä tätä kuvaa - ja sen maisemaa :D

Nylon pool ja jatkot

Tobagolla on vielä kohtalaisen hienoa, elävää korallia ja muutenkin mahtavia, kirkasvetisiä poukamia, sellaisia leffoista tuttuja maisemia. Siksipä päätimmekin yhden rantapäivän päätteeksi viettää seuraavan veneellä ja snorklaillen, ja varasimme koko päivän venereissun. Tämän meille myi rannan sitkein retkimyyjä Dexter, joka lopulta vei meidän kaiken käteisen ja totesi, että tavataan rannassa huomenna klo 9. (Tässä kohtaa pakko sanoa, että Dexter myös soitteli meille öisin, jos sattui olemaan mahdollisuus nähdä rantautuvia kilpikonnia, ja muitaakseni hän vinkkasi uusista retkistä seurueemme Niinalle vielä monta vuotta Karibian-matkamme jälkeen…)

Päivään kuului snorklailua, grillausta, ja tietenkin karibialaisittain free drinks. Päivän oli tarkoitus päättyä Nylon pool – nimiselle matalikolle, joka on hämmästyttävä matala, hiekkapohjainen kohta keskellä merta, satojen metrien päässä rannasta. Siellä voi käytännössä istua merenpohjassa veden yltäessä rinnan korkeuteen ja siemailla drinkkejä keskellä merta.

Ruokapaikka autiolla unelmasaarella.

Mutta ennen kuin mennään noihin hetkiin, palataan aamuun ja Dexteriin. Karibialaisittain aika on suhteellinen määre, ja kuumalla laiturilla retkemme pääarkkitehti antoi odotella itseään reilun tunnin. Jos suomalaisilla alkoi kääntyä kuppi nurin, niin ei ihme, mutta myös samalle retkelle tullut meksikolais-ranskalainen porukka osoitti hiiltymisen merkkejä. Sitä pidän jo vakavana asiana. Vaan kas, kun Dexter lopulta tuli laulellen paikalle, ei maailmassa ollut huolen häivää, ja aika äkkiä myös meidän pieni turhautumisemme suli karibianmeren aaltoihin.

Snorklaus oli hienoa, mutta ei millään mittapuulla hienointa kokemaani. Maisemat olivat upeat, mutta eivät kuitenkaan ihan mitenkään poikkeukselliset. Ja koska Dexterille turvallisuus oli tärkeintä (pätevä meriselitys), ilmaisia juomiakin alettiin tarjoilla vasta kun uintihommat oli suoritettu. Fiksua ja varmasti kokemukseen perustuvaa. Late lunch sen sijaan oli hauska kokemus. Vene parkkeerattiin asumattoman saaren eteen, ja sen hiekkarannalle kannettiin grilli, baari ja alettiin kokkailla. Kolaribsit ja kylmät oluet tekivät kauppansa kaiken uimisen jälkeen, ja tunnelma alkoi nousta kohtalaisen korkealle. Kun siitä sitten päästiin Nylon poolille, oli retkiporukasta muodostunut yksi suomalais-ranskalais-meksikolainen hilpeä joukkio. Ja sellaisissa auringonlaskun tunnelmissa syntyy tietenkin parhaat ideat: koska meidän villalla oli grilli ja valtava uima-allas, (jonka ehkä unohdin mainita aikaisemmin), päätimme jatkaa iltaa koko porukalla siellä.

Veneretkitunnelmissa.

Meksikolais-ranskalainen jengi piipahti omilla kämpillään ja löysi tiensä meille Tequilaa ja ruokaa kainalossaan, ja loppuilta sujuikin altaan reunalla tanssien ja pelaten erilaisia omituisia monikulttuurisia pelejä, joiden sääntöjä tuskin kukaan enää muistaa. Seuraavana aamuna olo oli jokseenkin epätodellinen, monesta syystä.

Tobago ja luonto

Mainitsin jo kolibrit. Niitä oli Tobagolla paljon, ja muu seurue kävi tutustumassa niihin kolibripuistossa sen jälkeen, kun minä ja Mies lähdimme takaisin Suomeen. Paikka oli kuulemma mahtava. Lisäksi he olivat kokeilleen Healing with horses -retkeä, jossa ensin tutustutaan hevosiin ja sitten ratsastetaan niillä pitkin merenrantaa. Tämän kokemuksen parantavista vaikutuksista tuskin kukaan haluaa enempää puhua, mutta oli kuulemma ollut hauskaa, ja retkeltä otetut kuvat kavereista hevosten selässä rantavedessä on kyllä instagammable to the max.

Hauskin pieni yksityiskohta oli kuitenkin talossamme asunut lisko, mikälie lisko olikin. En todellakaan tunnista liskoja! Iso se kuitenkin oli, jotakuinkin 40-senttinen, ellei aika nyt suurenna mielikuvaa. Monena yönä kuuntelin ihmeellistä huutoa ja rapinaa, ja ajattelin, että pihalla on jotain kurkia tai muita kovaäänisiä liskoja, kunnes sitten kerran näin sen. Siellä se meni seiniä pitkin ja huusi mennessään. Ihan siellä sisällä. Mutta ei sellainen lisko tee ihmiselle mitään, ei edes tule lähelle. Hyttysille se kuitenkin tekee paljon pahaa, ja väitänkin, että oma pieni kotilisko makuuhuoneessa on tehokkaampi hyttyskarkoitin kuin mikään suihke. Miehellä ja Minillä on paha hyttysallergia, ja siksi meidän perheen mottona onkin se, että liskot on meidän kavereita, koska ne ei ole hyttysten kavereita. Päivisin tämä sama kovaääninen veijari nukkui vessan ikkunaritilöiden välissä, ja vain ritilöiden välistä pilkottava jalka paljasti asuinpaikan. Pystyimme varsin mallikkaasti jakamaan saman huoneen, ja väitän, että kun laittoi korvatulpat, tilanne oli win-win molemmille.

Ja siinäpä nyt ehkä tärkeimmät Tobagosta. Tällä Karibian-kierroksella se jäi kyllä ehkäpä ainoaksi paikaksi, jonne lähtisin helposti uudestaan.

Retki vesiputouksille.