The Hobbiton™ – jokaisen Tolkien-fanin unelma

Luin Taru Sormusten Herrasta -trilogian ensimmäisen kerran muistaakseni kuudennella luokalla. Se on jotakin suurta, josta en koskaan päässyt yli. Sen jälkeen luin kaiken mahdollisen joko J.R.R. Tolkienin kirjoittaman, tai hänen luomastaan maailmasta kirjoitetun. Ja Teinille olen ehtinyt lukea trilogian ja Hobitin iltasaduksi ääneen, Minille vasta Hobitin. Nyt olisi se suuri päivä, että pääsisin käymään Hobittilassa.

Iltapäivän valossa uinuva Kontu.

The Hobbiton Movie Set on ihan oikeasti elokuvia varten rakennettu lavastus. Osia siitä nähdään jo Sormusten Herrat -trilogian pienissä, Kontua kuvaavissa kohtauksissa, mutta varsinainen suurtuotanto on tehty Hobitti-elokuvia varten. Ennen kuin kerron lisää itse kuvauspaikasta, muutama sana kokonaisuudesta.

Tätä vierailua ei kukaan meistä varmasti unohda.

Järjettömän hyvin organisoitu elämys

The Hobbiton™ sijaitsee pienessä Matamatan kylässä, parin tunnin ajomatkan päässä Aucklandista etelään. Rotorualta sinne ajeli reilun tunnin, joten olimme varanneet liput paluupäivälle etelästä kohti Aucklandia. Kuvauspaikalle ei pääse itsekseen, vaan sinne tehdään reilun kahden tunnin mittaisia opastettuja kierroksia. Kun varasin lippuja, tajusin, että kierroksia lähtee 10 minuutin välein. Olin ihan kauhuissani ajatuksesta, miten paljon ihmisiä se käytännössä tarkoittaisi.

Ei ruuhkaa Konnun poluilla.

Mutta totuus oli toinen. Ilmaiset parkkipaikat riittivät hyvin kaikille paikallaolijoille, joita oli varmasti maksimimäärä, sillä vierailupäivämme oli kansallinen vapaapäivä, Waitangin sopimuksen vuosipäivä eli käytännössä itsenäisyyspäivä. (Siinä sopimuksessa britit lupaavat kunnioittaa maoreja ja antaa heille oikeuden maihinsa – ihan vaan jotta voivat surutta rikkoa tätä sopimusta myöhemmät sadat vuodet…) Vessoja oli riittävästi, ravintolat eivät olleet täynnä, ulkona oli mukavasti istumapaikkoja ja koko homma oli yksinkertaisesti järjettömän toimivasti organisoitu. Ihmiset ohjattiin kymmenen minuutin välein omalle ”laiturille”, josta kyseinen kierros lähti, ja siitä eteenpäin opas hoiti homman ja toi ihmiset kierroksen jälkeen takaisin samaan paikkaan.

Jos kirjassa purkeissa on hunajaa, niissä on oikeasti hunajaa.

Me ajoimme Rotorualta suoraan Hobittilaan, joten olimme päättäneet syödä lounaan jossakin sen lähettyvillä. Koska alueella ei ole mitään muuta, mitä emme olleettajunneet tarkistaa etukäteen, oli pakko mennä katsomaan Hobittilan ravintola, ja olin jo valmiiksi kauhuissani siitä, miten paljon kaikki maksaisi. Mutta taas yllätyin positiivisesti: kolme ihmistä lounasti ja söi vielä jälkiruoatkin vähän yli 40 €:n hintaan. Tätä ei tapahdu ikinä Suomessa tai ylipäätään eurooppalaisessa huvipuistossa – Disney-imperiumeista puhumattakaan. Hobittila voisi tuplata hintansa, ja silti ihmisten olisi pakko syödä siellä, koska vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Mutta hepä ovat päättäneet pitää paikan maltillisena, ja arvostan sitä kyllä valtavasti. Kohde on kuitenkin monelle kaltaiselleni kirjan fanille aikamoinen pyhiinvaelluskohde, johon pääseminen ei ole helppoa tai halpaa.

Pienen ihmisen kokoinen hobitinkolo.

Kierroksen lumoissa

Kun sitten meidän laiturimme aukesi, nousimme bussiin, jossa tulivat ensimmäiset kyyneleet silmiin. Bussissa soi elokuvien tunnusmusiikki, ja kun ajoimme kumpuilevan maiseman läpi kohti kuvauspaikkaa, Sir Peter Jackson tervehti meitä bussin screenillä. Myös maat elokuvatuotannolle myynyt lammasfarmari kertoi omasta näkökulmastaan, miten mieletön kokemus se on heille ollut – ja ihan varmasti onkin, he ovat saaneet aikamoisen lottovoiton myydessään jotkut sadat neliömetrit tuotannolle, joka on parikymmentä vuotta tehnyt heille rahaa joka ikinen päivä. Mutta suomme sen heille ilolla.

Ja sitten se itse paikka: mitä käsittämätöntä yksityiskohtien ilotulitusta. Jos kirjassa lukee, että Samin pihapöydällä on hunajapurkki, siellä on hunajapurkki, jossa todellakin on hunajaa. Jos kirjassa lukee, että puutarhassa kasvaa kaalia ja kurpitsoja, siellä todellakin kasvaa kaalia ja kurpitsoja – siis ihan oikeita sellaisia. Ja jotta kaikki yksityiskohdat on saatu täydellisiksi, tuotanto on tehnyt aivan uskomattomia taikoja.

Minin suosikki Repunpäässä oli kehto.

Sormusten Herrassa kerrotaan esimerkiksi Konnun eräästä puutarhasta, jossa kasvaa luumupuita, ja hobittilapset käyvät sieltä aina varastamassa luumuja, kun kenenkään silmät eivät ole vahtimassa. Tämä sama hedelmäpuutarha on kasvatettu kuvauspaikalle, mutta koska luumupuut ovat liian suuria, eivätkä yksinkertaisesti sopisi kokonaisuuteen, hedelmäpuut ovat päärynää ja omenaa. Varsinaista kuvauspäivää varten niistä kuitenkin poistettiin lehdet ja hedelmät ja korvattiin luumupuun hedelmillä ja lehdillä - käsin tietenkin. Paikkaa on rakennettu vuosia, ja siellä kuvattiin yhteensä 12 päivää.

Tällaisia tarinoita kierroksella oli kymmenittäin. Opas kertoi meille monessa kohdassa, miten joku tietty kohtaus oli kuvattu ja miten seisoimme paikassa, jossa Gandalf sanoi tietyt kuuluisat sanansa, tai jossa Bilbo juoksi kääpiöiden perään huutaen ”I’m going on an adventure!” aivan ensimmäisen Hobitti-elokuvan alussa.

Kylmiä väreitä ja onnen kyyneleitä, niitä riitti matkan varrella.

Se ainoa, oikea Repunpään ovi.

Kurkistus hobitinkoloon

Olimme monessa mielessä onnekkaita tullessamme Hobittilaan juuri nyt, sillä vasta muutama kuukausi sitten sinne oli valmistunut elokuvan mukainen, oikea Repunpää, jonne pääsi sisälle. Aikaisemmin The Hobbiton on ollut nimensä mukaisesti movie set, kulissi, ja varsinaiset Repunpään sisällä kuvatut kohtaukset on tehty studiossa. Mutta jotta ihmiset pääsevät oikeasti kurkistamaan herra Bilbo (ja Frodo) Reppulin kotiin, elokuvan lavastuksesta vastannut tiimi on rakentanut Hobittilaan identtisen sisustuksen, joka on lisätty kierrokseen 1.12.23 alkaen. Ja huh huh mikä kokemus se oli – jälleen kerran pienintä yksityiskohtaa myöten.

Bilbon muistiinpanot.

Eteisen käytävän jälkeen eteen avautui olohuone takkoineen ja kirjoineen. Olohuoneesta pääsi kulkemaan huone kerrallaan läpi makuuhuoneen, kirjaston, kylpyhuoneen ja lopulta keittiön ja kirjoista kuuluisan ruokavaraston. Kaikki oli kuin olisi kulkenut läpi unen tai sadun – koska tavallaan sitähän me teimmekin. Itselleni kokemus oli voimakkaampi ja tunteikkaampi kuin olin osannut odottaa. Nieleskelin kyyneleitä periaatteessa koko ajan.

Hobitinkolossa olisi voinut tutkia yksityiskohtia vaikka tuntikausia.

Kierros päättyi Green Dragon’s Inniin, jossa saimme aitoon Konnun henkeen olutta tai siideriä (tai alkoholitonta Ginger Beeriä). Ja kun lopulta ajelimme bussilla kohti lähtöpaikkaa kuvankauniissa iltapäivän auringonpaisteessa, olin yhtä aikaa häkeltynyt ja jollain selittämättömällä tavalla surullinen. Muistan sen hetken, kun luin Kuninkaan paluun ensimmäistä kertaa loppuun, enkä suostunut käsittämään, että matka Keski-Maassa oli ohi. Istuin pitkään silmät kiinni ja toivoin, että kun avaisin ne uudestaan, voisin vielä palata. Mutta viimeinen sivu oli luettu, eikä todellisuus ollut taivuttanut itseään uusiksi. Tunne bussissa oli sama.

Hetken kaikki oli totta olematta kuitenkaan.

Kuin kävelisi sadussa.