Paluu Aucklandiin ja lämpimät jäähyväiset

Hobittilasta ajelimme kauniissa illassa kohti Aucklandia. Mini oli jo laskenut päiviä, koska pääsee takaisin kissan ja varaisosiskon luo, joten palasimme kaupunkiin iloisin mielin. Lisäksi emme ennen saarikierrokselle lähtöä ehtineet jutella lähellekään kaikkea kaverini kanssa, mutta onneksi päiviä oli vielä muutama jäljellä.

Sydäntä lämmittäviä kohtaamisia maailman toisella laidalla.

Kun palasimme tuttuun pihaan, Mini juoksi ensimmäiseksi riemusta kiljuen sisään. Koko kaverini perhe oli ollut kauniin päivän puistossa Waitangin sopimuksen päivän ilmaiskonsertissa, ja aloimme yhdessä tehdä illallista väsyneille ja nälkäisille lapsille ja aikuisille. Kauhean rankkoja tällaiset ulkoilmapäivät. Siinä samalla kerroimme matkalla kuulemiamme tarinoita, ja yksi niistä jäi kaverini mieleen. Siitä tulikin seuraavalle päivälle yllätyskäänne.

Sukulaisen muistoa etsimässä

Hieman ennen lähtöämme, äitini kertoi minulle tarinan tädistään. En ollut tätä aikaisemmin kuullut, eikä äitini oikein osannut sanoa, miksei ollut sitä kertonut aikaisemmin. Tai sitten kumpikaan meistä ei vaan muista totuutta, ja onko sillä lopulta mitään väliäkään. Mutta nyt se tarina pääsi ääneen, ja kas kummaa, sehän liittyikin Uuteen-Seelantiin vahvasti.

Äitini Aune-täti nimittäin oli muuttanut miehensä kanssa Uuteen-Seelantiin jo hyvin nuorena, ja asunut siellä koko ikänsä. Pariskunta ei koskaan saanut lapsia. He asuivat Aucklandissa, ja äitini tiesi kertoa, että heillä oli Etelä-Saarella lomapaikka vuorilla.

Viimeisen päivän tunnelmia Heron Parkissa, aivan ystäväni talon vieressä.

Kun Aunen mies kuoli, hän päätti päästää seikkailijan sisältään liikkeelle ja kiertää maailmaa. Niinpä Aune nousi Air New Zealandin lennolle numero 901 ja aloitti elämänsä toisen vaiheen. Lento suuntautui Etelämantereen yläpuolelle, ja jostakin käsittämättömästä lento- tai navigointivirheestä johtuen törmäsi Mont Erebus jäävuoreen. Kaikki lennolla olleet kuolivat. Myös Aune.

Tämä tapahtui samana vuonna, kun minä olen syntynyt. Lähdinkö ehkä hakemaan iso-tätini seikkailijan voimia itselleni, tai tuomaan hänen muistonsa eloon ja kotiin? En tiedä. Mutta lukiessani lento-onnettomuuden uutisointia tapahtumavuodelta ja myöhemmin, kylmät väreet kulkivat lävitseni.

Kerroin tarinan kaverilleni Marikalle.

Viimeinen ilta hautausmaalla

Marika oli jäänyt miettimään tarinaa ja oli seuraavana päivänä googlaillut töissä kaikkea aiheeseen liittyvää. Lounaaseen mennessä hän oli ehtinyt löytää lento-onnettomuuden uhreille tehdyn muistomerkin Waikumeten hautausmaalta, ja siinä samalla syntyi viimeisen illan ohjelmanumero: lähtisimme sanomaan hei isotätini muistolle. Kun Marika tuli töistä, lähdimme kohti hautausmaata. Mini jäi isojen tyttöjen kanssa kotiin, sillä häntä ei todellakaan saanut mihinkään varaisosiskon huoneesta, joten miksi suotta edes yrittää. Tekisimme nyt siis aikuisten tutkimusretken hautausmaalle.

Kaunis iltakävely hautausmaalla.

Ja onneksi teimme, sillä ilta oli kaunis, ja hautausmaa yhtä aikaa valtava ja valtavan kaunis.  Muistomerkin löytäminen sieltä ei kuitenkaan ollut helpoimmasta päästä, ja harhailimme pitkin poikin suurta aluetta ensin varmaan vajaan tunnin, kunnes sitten satuimme opaskartalle, josta muistomerkin sijainti löytyi. Pääsimme paikalle, ja lähetimme hiljaiset terveiset tuonpuoleiseen. Otin paikasta myös kuvan ja lähetin äidilleni, joka ei ollut uskoa näkemäänsä. Saatoin olla suvustani ensimmäinen, joka on vieraillut Aunen muistomerkillä. Joten heippa vaan Aune, täällä minä kuljen reissussa, jota et koskaan päässyt itse toteuttamaan. Toivottavasti seuraat meitä.

Mount Erebus Memorial. Aunelle.

Mies totesi satoja vuosia vanhojen hautakivien välissä kävellessään, ettei varsinaisesti ajatellut viettävänsä viimeistä Uuden-Seelannin iltaansa hautausmaalla. Niin, sekin matkustamisessa on mahtavaa, ettei koskaan voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Muutama viimeinen sana maoreista

Kuten on varmaan käynyt ilmi, maorien tarinat kiehtovat ja kiinnostavat minua jostakin syystä erittäin paljon. En ehkä osaa täysin selittää sitä, mutta jotenkin maorit ovat mielestäni osa sitä suurta kokonaistarinaa, miten ihmiset ovat maailmaa asuttaneet, ja miten mihin tahansa maailmankolkkaan mennessä samat tarinat näyttäytyvät eri muodoissa. Maoritkin ovat tulleet eri suunnilta polynesiasta ja päätyneet Uuteen-Seelantiin, ja vasta silloin heistä on tullut maoreja. Siellä on syntynyt yksi kulttuuri, mutta osa heistä jatkoi matkaansa eteenpäin, ja muodosti toisen kulttuurin jonnekin muualle, ja sillä on joku toinen nimi. Ihmiset kuitenkin ovat samoja, ja jotain samaa meissä kaikissa on maahan tai kulttuuriin katsomatta. Jokainen maailman päämyyteistä toistuu kansasta ja kulttuurista riippumatta.

Northlands, maorien pyhä paikka Cape Reinga.

Mutta takaisin maoreihin. Opimme hautausmaavierailun jälkeen, että maorit pesevät aina kätensä ja kasvonsa vierailtuaan hautausmaalla. It is to wash the spirits away. Ja kyllä, kun tätäkin miettii hetken, tuntuu ajatus ihan luonnolliselta. Olet kohdannut kuolleet sielut silmilläsi ja käsilläsi, ja koska haluat antaa heidän levätä rauhassa, et tuo heitä kotiisi vaan jätät leposijoilleen.

Saman kaltainen toimintamalli liittyy kenkiin, ja se on meille suomalaisille täysin looginen: kengät jätetään eteiseen. Suomessa kuvittelisin sen johtuvan siitä, että lika pysyy ulkona. Maoreille syy on se, ettei ulkomaailmaa tuoda kotiin, vaan pidetään ulkomaailman mahdolliset pahat henget seinien ulkopuolella.

Viimeinen maoritapa, josta ajattelin kertoa, on nimeltään hong. Se on omituinen ja ihana. Maorit nimittäin tervehtivät läheisiä ja tärkeitä ihmisiä hongilla. Se tarkoittaa, että asetetaan nenät aivan toisiinsa kiinni, poski poskea vasten, ja hengitetään nenän kautta syvään sisään. Ziggy, kaverini mies kuvasi tapaa niin, että kun sinä hengität minun ilmaani ja minä hengitän sinun ilmaasi, kaiki mitä sinä tiedät, siirtyy minuun ja kaikki, mitä minä tiedän, siirtyy sinuun. Vaikka toisen hengityksen hengittäminen tuntuu kuumottavalta ja jotenkin liian läheiseltä, se on kunnioitus toista kohtaan. Se osoittaa, että arvostan sitä, mitä sinä kannat sisälläsi ja haluan jakaa myös oman maailmani sinun kanssasi.

Miehet ja hong.

Olen loputtoman kiitollinen ja onnellinen siitä, että sain jakaa oman maailmani maorien, Uuden-Seelannin mielettömän luonnon, ihmisten ja eläinten kanssa. Olen monta kertaa kuluneiden viikkojen aikana sanonut, ettei tälle ole oikein vielä löytynyt sanoa, mutta joku tarkoitus tällä kaikella on. Se varmasti kirkastuu jossakin kohtaa. Siihen saakka olen vain tavattoman onnellinen.

Viimeinen aamu

Istuimme taas yömyöhään tarinoiden äärellä, ehkä viininkin. Mutta aamulla totuus oli vastassa: kamat kasaan ja kohti kenttää. Itkeskelimme vuorotellen Minin kanssa vähän kaikelle. Kissalle piti sanoa miljoonat jäähyväiset, varaisosiskoille myös. Piti vähän katsella pihaa ja miettiä, mitä kaikkea oli koettu ja opittu. Ja sitten vaan tulee vastaan se hetki, että on pakko päästää irti. Kävimme vielä matkalla kentälle pyörähtämässä Ziggyn työpaikalla sanoaksemme isot kiitokset ja osoittaaksemme, että arvostimme kaikkea sitä lämminsydämisyyttä, jolla meidät oli otettu vastaan ja kaikkea, sitä mitä olimme saaneet oppia ja kokea.

Next stop Fiji.

Sitten matka jatkuu Fijin paratiisisaarelle, jossa säätiedotuksen mukaan sataa koko viikon. Tästä tuleekin täysin erilainen kokemus…