Thaimaa, taas kerran: Railay Beach, sadetta ja sen lieveilmiöitä

Mielestäni olen kertonut kaikki muut edellisen noin ehkä 10 vuoden Thaimaan tarinat, paitsi kaksi viimeisintä. Niistä ensimmäinen sijoittuu siihen talveen, kun odotin Miniä. Seikkailusta the Mahan kanssa reippaasti raskauden viimeisellä kolmanneksella tulikin oma hupaisa tarinansa, sillä tältä reissulta ei yllätyskäänteitä uupunut. Tervetuloa itkisin-ellen-nauraisi-reissuista kenties ikimuistoisimmalle.

Aloitetaan Helsinki-Vantaalta, sillä siellä oltiinkin hyvä tovi

Olimme taas kerran päätyneet perusreitillemme: ensin Bangkokiin ja sieltä jatkolennolla jonnekin. Toisilla kerroilla olimme olleet ensin Bangkokissa yötä, mutta tällä kerralla päätimme jatkaa suoraan seuraavaan paikkaan, ja olla matkan loppupuolella pari yötä Bangkokissa. Teini ei muistanut kaupungista oikeastaan mitään ensivisiiteiltään, joten olimme päättäneet, että jätetään sille kerrankin aikaa.

Nyt siis oli tarkoitus vaihtaa Suvarnabhumilla Krabin-lennolle, ja olla illalla perillä Railay Beachillä. Vaihtoaikaa oli ruhtinaalliset neljä tuntia ennen seuraavan lennon boardingia, joten ajattelimme nauttia rauhassa aamiaisen kentällä ja päästä sitten hyvävoimaisena liikkeelle, koska Krabilta oli vielä taksi-vene-yhdistelmä Railaylle, jonne ei päässyt autolla perille saakka.

Vielä iloisissa tunnelmissa lähdössä matkaan.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Istuimme jo koneessa ja seurasimme, kuinka viimeisiä laukkuja kärrättiin koneeseen. Olin yrittänyt mahani kanssa saada vielä viime hetken upgraden bisnekseen, jotta yöstä olisi tullut mukavampi, mutta tilaa ei ollut ainoankaan istuimen verran. Siinä sitten istuimme peruspenkeillä, ja odotimme, että matkatavaraluukku sulkeutuu ja kone pääsee liikkeelle. Ja sitten odotimme. Ja odotimme. Kunnes lopulta kuulutus kertoi, että lastausauto oli onnistunut tärvelemään matkatavaraluukun, joka ei sulkeutunut, ja joutuisimme lähtemään koneesta takaisin kentälle odottelemaan uutta konetta. Tämä ei lentäisi Bangkokiin tänään.

Jahas, ajattelin, onneksi vaihtoaikaa oli neljä tuntia. Kun siitä neljästä tunnista oli kulunut kaksi ja puoli, emmekä olleet edelleenkään päässeet Helsinki-Vantaata pidemmälle, alkoi jo hiukan jännittää. Jollei kone tunnin sisään pääsisi matkaan, emme mitenkään tai millään ilveellä ehtisi jatkolennolle, ja silloinkin se olisi vaikeaa. Kone lähti lopulta kolme tuntia ja 45 minuuttia myöhässä. Se kuroi aikaa kiinni puolen tunnin verran.

Kuten arvata saattaa, meitä odotti Suvarnabhumilla kunnon perinteinen lentokenttäjuoksu.

Selvitymisvinkit maailmanlopun kiireeseen

Yö koneessa sujui kohtalaisen levottomasti, koska koko ajan pyöri mielessä kysymys siitä, miten ehtisimme seuraavalle lennolle. Myöskään kuudennen kuukauden raskausmaha ei ole paras kaveri koneessa nukkumiseen. Mutta jos näitä ei huomioida, nukuimme kaikki kohtalaisen hyvin. Lentoaika oli Helsinki-Bangkok-välin paras, eli myöhään illalla lähtevä, jolloin unikin tulee yleensä ihan luonnollisesti ajallaan.

Kun sitten laskeuduimme Bangkokiin, meillä oli noin 45 minuuttia aikaa saada laukut ja ehtiä seuraavan lennon baggage drop -tiskille. Luonnollisestikin Krabin lento lähti domestic flightien puolelta, eli käytännössä niin kaukaa kentän toiselta laidalta kuin mahdollista. Lisäksi laukuissa kesti ja kesti. Viisarit tikittivät kohtalokkaasti eteenpäin ja alkoi jo näyttää siltä, että tällä kertaa emme ehtisi lennolle. Joten tässä toimintavinkki vastaavien hetkien varalle: Kun muut vielä odottelivat viimeisiä laukkuja, kävin kysymässä eräältä kentän henkilökunnasta lyhyintä mahdollista reittiä Thai Smile -lentoyhtiön tiskille ja selitin tilanteen. Minun mahani ja vieressä hymyilevä Teini nallensa kanssa olivat ehkä sellainen näky, että meitä oli suorastaan pakko auttaa.

Railayn rannan ponttoonilaituri nousuveden aikaan.

Eli tilanne eteni siis näin: sain suorimmat mahdolliset juoksuohjeet oikeisiin reitteihin kohti seuraavan lennon tiskiä. Mies työnsi laukkuja kärryssä, minä juoksin mahani ja minulle piirretyn kartan kanssa edellä niin vimmatusti kuin pystyin. Teini, tuolloin 7-vuotta, juoksi kanssani nalle kainalossa, ja kun vihdoin näimme oikean tiskin edessämme, käskin Teinin mennä edelle ja hymyillä niin leveästi kuin osaa. ”Can we still make it to the flight?” puuskutin tiskin tädeille. He vilkaisivat meitä ja kelloa, nyökkäsivät vähäeleisesti ja käskivät laittaa laukut hihnalle. Saimme boarding passit käteemme, ja lopuksi joku totesi meille, että te ehditte kyllä koneeseen, mutta laukuista ei voi luvata. No, ne tulisivat sitten seuraavalla lennolla. Siihen ei mikään kaatuisi.

Eli huh huh, taas oli riipaisevan lähellä, mutta ehdittiin. Ja kun pääsimme Krabin kentälle, paljastui, että iloksemme myös laukut olivat ehtineet.

Railay Beach – kallioita ja vuorovettä

Olimme valinneet ensin Railay Beachin, sillä sen näkeminen oli ollut bucket listillämme jo hetken aikaa. Vaikka kukaan meistä ei kalliokiipeile, olisi korkeiden karstikivikallioiden väliin jäävä ranta varmasti hieno nähdä. Railaylle ei tosiaan pääse autolla (tai päässyt ainakaan seitsemän vuotta sitten), joten Krabin kentältä oli otettava lyhyt autokyyti satamaan, josta sitten pitkähäntävene vei Railayn laiturille.

Tällekin rannalle ominaista on todella voimakas vuorovesivaihtelu. Kun tulimme nousuveden aikaan, pitkä ponttoonilaituri ulottui aaltojen yli todella pitkälle merelle. Tuntui jopa pelottavalta kävellä sitä pitkin lapsen kanssa maihin. Mutta kun heräsimme seuraavana aamuna, meren pohja oli koko laiturin pituudelta näkyvissä, ja mutainen merenpohja oli jopa karun näköinen. Tämä puoli Railaytä ei ole mitään uimarantaa, vaan sinne piti kävellä vajaan puolen kilometrin polku kallioiden toiselle puolelle. Mutta tällä hotellien puoleisella rannalla olivat parhaat pääsyt kiipeilykallioille, ja seinällä painovoimaa uhmaavien kiipeilijöiden katsominen olikin seuraavien päivien huviamme – koska juuri muuhun emme kyenneet. Ja syy siihen selviää kohta.

Ensimmäiset päivät ja vähän liikaa vatsalaukun sisältöä

Olimme varanneet Railay Princess Resort & Spa -hotellin sen hyvän sijainnin ja allasalueiden vuoksi. Umarantapuolelle lähti polku heti hotellin kulmalta, mutta toisaalta rantakadun ravintolat olivat ihan vieressämme. Periaatteessa Railayllä voi asua missä vaan, sillä kaikki on kävelymatkan päässä.

Juuri tuolloin Thaimaan yli pyyhki yllättävän kova saderintama, ja läntisen rannikon saaret, kuten Koh Tao, olivat ihan tulvien vallassa, eikä saarilta päässyt lentäen pois. Andamaanian meren puolella tilanne ei ollut niin paha, mutta ensimmäisen päivän toki pitelimme sadetta. Teini uskaltautui uimaan silti, ja oli ehkä ihan hyvä ottaa vaan rauhallisesti pitkän matkapäivän jälkeen. Syntymäpäivääni oli muutama päivä aikaa, ja koska en ollut mahassa asustelevasta Ministä vielä julkisesti kertonut sosiaalisessa mediassa – toki he tiesivät, joita arjessani näin, ja joilla oli silmät – joten olin ajatellut tehdä syntymäpäivänäni jonkinlaisen postauksen aiheesta. Olihan laskettuun aikaan vain reilu pari kuukautta.

Upea kävelyreitti Railayn uimarannan puolelle.

Mutta sitten alkoi tapahtua, ja meidän tulkintamme mukaan kaikki. Sai alkunsa mukavasta pienestä ravintolasta hotellimme lähellä, jossa söimme ensimmäisen kokonaisen Railay-päivän jälkeen illallista. Paikka oli kaikin puolin mukava, mutta nimeä en muista kuolemaksenikaan. Nyt sen voisi jakaa lähinnä varoitusten sanoilla varustettuna, sillä siitä yöstä alkoi show.

Sade jatkui. Teinillä oli oma sänky huoneessa, ja hän oli nukahtanut jo hetkeä aikaisemmin. Minä makasin valveilla, koska vatsa valvotti hiukan, mutta viereisessä lammessa hullun kovaa konserttia pitävät sammakot sitäkin enemmän. Olimme ensimmäisessä kerroksessa ja terassimme oli suoraan hotellin keskellä olevalle lammelle. Ja se lampi oli sammakoita pullollaan, sammakoita, joiden ääni aamuyön pitkinä unettomina tunteina kuulosti tuhannen kuorsaavan miehen kuorolta.

Samalla kiinnitin huomiota myös Teinin outoon hengitykseen. Olin kuullut tämän ennenkin! Hän hengitti tuolla tavalla raskaasti aina jos oli huonovointinen. Kävin herättämässä Teinin ja kysyin, miten hän voi ja haluaisiko hän tulla meidän väliimme nukkumaan. Uninen lapsi kiipesi sänkyymme ja asettui väliimme, vain noustakseen muutaman minuutin päästä ylös kalpeana kuin lakana. Tajusin liian myöhään mitä oli tapahtumassa. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän oli oksentanut kaaressa koko sänkymme aivan yltä päältä tahmaan.

Teini allaspuuhissa - sadesäästä huolimatta.

Eipä siinä, haimme roskiksen Teinin oman sängyn viereen ja vaihdoimme hänelle puhtaat vaatteet, ja sitten lapsi kiipesi omaan puhtaaseen sänkyynsä ja nukkui rauhallisesti aamuun. Hänen osuutensa tarinasta oli taputeltu. Meidän ei niinkään. Katsoimme Miehen kanssa epäuskoisena sänkyämme. Molemmat peitot oli heivattava terassille, sillä niistä ei enää ollut peitoiksi. Lakana sai seurata perässä. Kaivoimme kaapeista kaikki mahdolliset pyyhkeet ja kylpytakit ja peittelimme niillä patjaan jääneet oksennuskohdat ja totesimme, että hyvällä tuurilla sängyssä oli kaksi juuri ja juuri ihmisen mentävää puhdasta läiskää, joihin sitten asetuimme varovasti – ilman peittoa. Ja koska huoneessa oli näille leveysasteille tyypillisen viileä ilmastoinnin kanssa, oli pakko laittaa se pois päältä ettemme jäätyisi ilman peittoja.

On siis todistettu, että näinkin voi nukkua. Jopa raskaana.

Seuraava päivä ja lisää sateiden lieveilmiöitä

Railay Princess oli oikeasti tosi kiva hotelli. Ravintola oli hyvä, kaksi allasaluetta oikein kivoja – etenkin uudemman rakennuksen katolla sijaitseva – ja huoneet molemmilla puolilla olivat todella tilavia ja kivoja. Mutta sammakot saivat minut raivon partaalle. En tiedä olisivatko ne olleet hiljempaa, jos ei olisi ollut niin kosteaa ja sateista, mutta nyt niiden yökuoro oli sietämätön.

Molemmat meistä aikuisista seurasi tietenkin Teinin esimerkkiä, ja kun vuorollamme olimme voineet pahoin vuorokauden ja valvoneet öitä kuka milloinkin vessaa halaillen, alkoi sietokyky sammakoihin olla aika tapissa. Mitään syntymäpäiväkuvaakaan ei someen jaettu niinä päivinä, vaan keskityimme lähinnä selviämään. Viimeinen niitti tapahtui sinä aamuna, kun itse olin ollut yön vessan suurkayttövuorossa. Kuvitella, kun kerrankin mahassa majailevan Minin takia olin oikeasti varonut vähän mitä söin, juuri silloin se iski. Tämä on edelleenkin ainoa kerta, kun olen koskaan missään saanut vatsapöpön.

Vihdoin aurinkoa, ja huone ilman sammakoita tai käärmeitä.

Mutta palataan tapahtumiin. Kävelin pimeässä aamulla vessaan, koska en halunnut herättää muuta perhettä, ja ihmettelin, kuka oli jättänyt jonkun mustan narun lattialle, kunnes se naru alkoi liikkua. Käärme, saakeli sentään. Sinne se luikerteli johonkin vessan lavuaarin taakse, ja voitte olla varmoja, ettei siihen huoneeseen enää tehnyt mieli palata. Kun lähdimme aamiaiselle (kuka söi, kuka ei) sanoimme asiasta siivoojille, jotka tulivat katsastamaan tilannetta. Ilmeisesti kyse ei ollut ihan harmittomasta veikosta, sillä he alkoivat aika nopeasti ja varovaisesti häätää sitä pois. Ja miten tilanne sitten ratkaistiin, jottei toinen samanlainen luikertele sadetta karkuu huoneeseemme, joka kauhean kätevästi tosiaan sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa: tukitaan oven alla oleva rako rullatulla pyyhkeellä. Jepulis, sillähän se ratkeaa.

Onneksi meidän oli tarkoitus siirtyä iltapäivästä veneellä Koh Yao Yaille ja viettää siellä seuraavat viisi päivää. Aurinkokin paistoi ja sateiset päivät tuntuivat saman tien kaukaisilta.

Tämän kanssa hikijuoksin pitkin lentokenttää. Kuva päivää ennen lähtöä.

Vaan yllätykset eivät loppuneet tähän. Kun menimme respaan tavaroittemme kanssa tsekkaamaan itseämme ulos, ystävällinen nuori mies ilmoitti, että emme olisi pääsemässä Koh Yao Yaille tänään. But why? Esitin epäuskoisen kysymyksen. Because there’s a storm, mies vastasi. Kurkistin ulos merelle, jossa jokunen pilvi ylitti kirkkaan sinistä taivasta ja aurinko suorastaan häikäisi sadepäivien jälkeen. There’s a storm where? Oli pakko kysyä. Out there, oli vastaus. No boats running today to Koh Yao Yai. Hieroin uudemman kerran epäuskoisena silmiäni. Koh Yao Yai melkein näkyi rannalta. Oli ihan todella vaikea uskoa, että siihen väliin mahtuisi säärintama, joka estäisi meitä lähtemästä. Mutta näin oli nyt ilmoitettu, ja sen kanssa oli eläminen.

Ylimääräinen päivä, paras päivä

Onneksi hotelli hoiti kommunikaation seuraavaan majoitukseemme, ja saimme varauksen siirrettyä seuraavalle päivälle. Mutta yhtä asiaa se ei kuitenkaan vielä ratkaissut: sammakko-käärme-oksennushuoneeseen emme palaisi! Ja sitten kaivelimme hiukan säästöpossun pohjia, ja päätimme upgreidata itsemme hotellin uuden rakennuksen ylimpään kerrokseen, eli niin kauas sammakoista ja käärmeistä kuin mahdollista. Ja kyllä kannatti. Yöllä meitä odotti täydellinen sammakoton hiljaisuus – ainakin siihen saakka, kunnes minä heräsin järkyttävään sadekuuroon, jonka ääni ylimmän kerroksen huoneisiin kuului melkoisena kohinana hotellin katolta. Koskaan ei ole täydellistä, mutta otan sata kertaa mieluummin sateen kuin kaikenlaiset nilviäiset.

Tämä paratiisi meitä odotti, kunhan “myrsky” hälveni mereltä.

Ja viimeisen päivän, ensimmäisen kokonaan aurinkoisen, vietimme ihan täysin huoneemme viereisellä kattoaltaalla. Se oli oikein loistavaa kaikkien koettujen kauhujen ja unettomien öiden jälkeen. Kaikilla pysyi ruokakin jo sisällä, eikä kukaan kokenut enää harmia siitä, että jouduttiin jäämään päivää pidempään.

Ja hyvää kannatti odottaa, sillä seuraavana päivänä rakastuimme Koh Yao Yaihin, mutta siitä kirjoitan hetken päästä.