Guadeloupe part 2: Basse-Terre ja kauniiden rantojen ylistys

Guadeloupe on jakautunut kartalla kahtia, aivan kuten perhonen. Sen toinen puoli yllätti meidät olemalla niin täydellisen erilainen kuin toinen. Tajunnanräjäyttävä vehreys ja sen ympärillä avautuvat maisemat saivat meidät kirjaimellisesti haukkomaan henkeä monta kertaa. Ja vaikka välillä satoi, paikan lumovoimaan se ei vaikuttanut.

Plage de la Perle, kokemieni rantojen numero yksi.

Autot alle ja perhosen toiselle puolelle

Viikon jälkeen tuli se päivä, että lähdimme saaren toiselle puolelle. Pientä koomisuutta hommaan toi autojen haku, kun seurueen miespuoliset henkilöt yrittivät päästä paikallisbussilla autovuokraamolle. Kuskilla ei ollut hajuakaan paikasta tai siitä, että pojat pyysivät häntä kertomaan, millä pysäkillä piti jäädä pois. He näyttivät paikan jopa googlemapsista tuloksetta, kunnes tapahtui jotain huvittavaa. Kuski vilkaisi karttaa uudestaan ja näki siellä McDonaldsin, ja johan katse kirkastui. ”Ah, McDonalds!” hän sanoi viehättävästi ranskalaisella korostuksella ja viittoili nousemaan kyytiin. Ja näin miehet pääsivät lopulta perille ja saimme autot alle.

Jenni ja kartanlukutauko.

Jos saaren toinen puoli, Grande-Terre, oli tasainen ja kuiva, toinen puoli oli vuoristoinen ja viidakkoinen – ja huomattavasti kauniimpi. Haukoimme henkeämme koko matkan ajaessamme vehreän vuoriston yli saaren luoteisreunalle Deshaiesin pikkukaupunkiin. Vasemmanpuoleisen perhosen siiven, Basse-Terren korkein kohta onkin itse asiassa Soufrieren tulivuori, joka kohoaa niinkin ylös kuin lähes 1500 metrin korkeuteen. Koko Basse-Terre on vehreää, runsasta viidakkoa, jossa pörrää kolibreja ja solisee puroja ja vesiputouksia. Ympäristö on kerrassaan lumoava. Jos joskus palaan Guadeloupelle, tulen heti tälle puolelle.

Olimme vuokranneet vierekkäiset pienet asunnot Deshaiesin ylärinteelta, ja asuntomme oli tosi ihana. Kaksi identtistä asuntoa sijaitsivat isomman asunnon alakerrassa, ja niiden pihalla kasvoi banaanipuita ja lensi kolibreja. Pieni uima-allas oli juuri riittävä meidän porukallemme, ja nautimme ihan suunnattomasti ympärillämme levittyvän viidakon äänistä ja vehreydestä. Iltaisin ihmettelimme metsässä kiiluvia valopilkkuja, kunnes tajusimme, että niiden täytyi olla meitä viidakon pimeydestä tuijottavia pesukarhuja.

Talomme katto viidakossa.

Yläkerrassa asuva omistajapariskunta vahvisti aavistuksemme. He olivat muutenkin hupaisia hahmoja – Ranskasta kiireistä elämää paenneita lähes eläkeläisiä, jotka rakastivat pientä paikkaansa viidakon ylärinteella. Siellä he puuhastelivat päivät kaikenlaista pientä, korjailivat pihaa ja puutarhaa, kävivät joka päivä uimassa läheisellä rannalla ja polttelivat pikkuisen pilveä jossain kulman takana. Satuimme kerran Plage de la Perle -rannalle yhtä aikaa ja katselimme hymynkare suupielissämme, kun he juoksivat hymyillen ja toisiaan kädestä kiinni pitäen aaltoihin ja sen jälkeen suihkun kautta rantaravintolaan (kolmen ruokalajin) lounaalle. En voi väittää, etteikö tuossa asetelmassa olisi jonkinlainen salainen unelmani. Mutta katsellaan nyt, mihin viidakkoon tässä itse päätyy.

Minit pihallamme.

Halusin kovasti linkittää kyseisen paikan tähän, mutta jostakin syystä sitä ei enää ole Vrbo:ssa, enkä löytänyt sitä googlemapsista. Mutta sitten muistin, että viestittelin omistajien, Clarissan ja Didierin kanssa Facebookissa, ja sen kautta löysin heidän ihanan paikkansa Airbnb:stä.Tässä siis linkki asuntoomme. Meillä oli toinen asunnoista ja kaveriperheellä viereinen. Jaoimme saman ihanan terassin viidakon reunalla, uima-altaan ja banaanipuut.

Kaksi Basse-Terren lumoavaa rantaa: Grande Anse ja Plage de la Perle

Taloltamme oli vain lyhyt ajomatka Grande Ansen rannalle, joka sai meidät huokailemaan ääneen, kun kävelimme parkkipaikalta rannalle ensimmäisen kerran. Kullanvärinen, pitkä hiekkaranta sukelsi täydelliseen turkoosiin mereen ja rannalla palmujen alla oli kivan näköisiä pieniä ravintoloja. Suihkujakin ja vessojakin löytyi sopivasti ja paikka oli kertakaikkisen kaunis. Emmekä edes vielä tienneet, miten kauniiksi se muuttuisi auringonlaskun aikaan, mutta sen näimme seuraavina iltoina. Toki se on vain painunut omiin mieliimme, sillä puhelimet olimme jättäneet autoon, ja ehkäpä hyvä niin. Joudutte pistämään silmät kiinni ja kuvittelemaan. Aurinko nimittäin laski täydellisesti rannan toista päätyä kehystävän vuoren taakse ja loi rannalle aivan satumaisen tunnelman viimeisten säteiden siivilöityessä rinteen takaa kultaiselle hiekalle.

Grande Anse rannat toisesta päästä katsottuna.

Lounasaikaan pääsime jyvälle, mitä tarkoittaa rantaelämä Ranskan merentakaisessa maassa: sitä, että lounaalla on alkupala, pääruoka ja jälkiruoka ja sen kanssa tarjoillaan viiniä, olit sitten rantaravintolassa tai muussa ravintolassa. Koko homman hinta oli 12-15€ ja lapsille alta kympin. Ja itse asiassa sama toistui muillakin rannoilla. Huomasin miettiväni, miksi ihmeessä rantaelämää ei muualla ole tajuttu yhdistää samalla tavalla hyvään ruokaan ja yhdessä pöydän ääressä syömiseen. Ei se Guadeloupen rannoillakaan varsinaisen prameita puitteita vaatinut.

Onnellinen lounastaja Grande Ansella.

Jos olin pitänyt Grande Ansea kenties kauneimpana näkemänäni rantana, jouduin vielä saman viikon aikana luovuttamaan kärkipaikan toiselle rannalle. Clarissa ja Didier nimittäin vinkkasinvat eräänä päivänä, että jos pidimme Grande Ansesta, meidän suorastaaan täytyi nähdä Plage de la Perle. Eivätkä he olleet millään tavalla väärässä, päinvastoin. Plage de la Perle oli kuin Grande Anse, mutta vähän kauniimpi, pidempi, kullankeltaisempi, turkoosimpi, idyllisempi, uskomattomampi ja, noh, kaunein näkemäni ranta. Ja tietenkin sama lounastarjoilu.

Mini ja Plage de la Perlen lumoavat päivät.

Jos olisin Plage de la Perlen aalloilla viimeisenä päivänä kelluessani tiennyt, että kohta koko maailma mullistuu, olisin ehkä ahminut kaikkea sitä vielä suuremmin henkäyksin keuhkoihini. Nyt ihastelin ympärilläni levittyvää maisemaa vain sanattomana ja itku kurkussa. En halunnut täältä pois. Halusin olla Clarissa ja Didier viidakon ylärinteillä, siellä missä kolibrit pörräsivät puissa ja pesukarhut rapistelivat viidakossa.

Deshaiesin kaupunki ja Malenduren merikilpikonnat

Deshaiesin kaupunki on pieni ja paikoin jopa kuollut, ainakin iltapäivisin, kun kaupat ja ravintolat ovat siestalla, eikä oikein mistään saa mitään. Joten sama nyrkkisääntö pätee täällä kuin muuallakin Ranskassa: älä missaa lounasikkunaa tai nälkä voi yllättää. Lounaan ja illallisen aikaan kaupungin rantakatu on kuitenkin täynnä kivoja kuppiloita ja ravintoloita, ja niissä on tarjolla valikoimaa karibialaisesta take awaysta – accrat eli mausteiset kalapullat olivat suosikkeja – ihan valkoisten pöytäliinojen ranskalaiseen ravintolaan.

Saatoinpa kerran myöhäisellä lounaalla erehtyä tilaamaan kokonaisen hunajalla makeutetun, grillatun Camembertin, johon dipattiin perunaa ja pekonia. Kevyt kenttälounas hyvällä valkoviinillä höystettynä. Ai että, juustonystävä kiittää.

Vain Ranskan Karibialla voi syödä jotakin tällaista.

Syntymäpäivänäni sain toivoa, mitä tekisimme. Olin lukenut, että Anse de Malenduren rannalla ja sen edustalla olevan saarirykelmän, Reserve Cousteaun (kyllä, paikka on nimetty Jaques Cousteaun mukaan, joka on tehnyt alueella paljon tutkimusta) ympärillä on mahdollista nähdä merikilpikonnia ihan vaan snorklaamallakin. Joten toiveeni oli yksinkertainen: mennään sinne ja snorklataan.

Syntymäpäivänä Malenduren rannan mustalla hiekalla.

Näin siis teimme. Malenduren ranta on muista rannoista poiketen mustahiekkainen, sillä se on tuliperäistä aluetta, joten hiekkakin on mustaa, äärettömän hienoa laavakivihiekkaa. Ja kiviaineksen mineraalisuuden ansiosta merialue sen ympärillä on rehevää, ja tarjoaa paljon ravintoa kaikenlaisille meren eläville, kuten esimerkiksi kilpikonnille. Vaikka USA:n itärannikolla hurjaa tuhoa aiheuttanut hurrikaani oli tehnyt joitakin vuosia sitten surullista jälkeä myös Guadeloupen tälle puolelle, oli merenpohjan merilevämetsistä vielä sen verran jäljellä, että kilpikonnia asui alueella edelleen, ja kyllä, mekin näimme niitä. Tunnin ajan Teinin kanssa snorklaillessa näimme ainakin kolme isoa yksilöä ihan muutaman metrin päästä. Se oli syntymäpäivälahjoista paras. Toki illalla lähikioskilta ostettu shampanjakin ajoi asiansa.

Lounastauko accrojen äärellä.

Guadeloupen vesiputoukset ja eläintarha

Alan pikkuhiljaa muistuttaa Guadeloupen matkaoppaan kirjoittajaa, mutta mitä enemmän muistelen nimenomaan tätä puolta saaresta, sitä enemmän hienoja hetkiä palaa mieleeni. Koska tällä puolella on korkeuseroja, vuoria ja todella rehevää kasvillisuutta, täällä on myös jokia, puroja ja vesiputouksia. Ja niissä voi uida. Valitsimme parilla ajomatkalla pysähdykset sellaisiin vesiputouksiin, joissa kävelymatka itse putoukselle ei ollut liian pitkä kolmivuotiaille. Ja kyllä, taas pääsimme kurkistamaan paikkoihin, jotka näyttivät kulisseilta – niin epätodellisen kauniita paikkoja vehreyden keskeltä löytyi.

Epätodellisen kaunista.

Lisäksi myös sadepäivän visiitti Guadeloupen eläintarhaan oli yllättävän kiva kokemus. Eläintarha oli suuri, vehreä, rinteeseen rakennettu alue, jossa käveltiin puusiltoja pitkin eläinten eri alueiden yläpuolella ja välissä. Alapuolella rinteitä pitkin vaelteli erilaisia petoja mustasta pantterista oselottiin (ihan huikean kaunis) ja leopardiin. Ei siis mikään perinteinen eläintarha, vaan pikemminkin iso luonnonpuisto, jossa eläimiä pääsi katsomaan niiden omassa elinympäristössä, eli viidakossa. Ja tiiviin, vihreän lehtikaton alla sadekaan ei päässyt kastelemaan niin, että se olisi menoa haitannut. Joten tästä(kin) jäi hyvät muistot.

Uimassa vesiputouksilla.

Niin, aloin tässä kirjoittaessa miettiä, jäikö Guadeloupesta oikeastaan lopulta mieleen mitään kovin negatiivista? En voi väittää, että olisi jäänyt. Kommelluksia kyllä, ja paljon ihmettelyä erilaisten karibianranskalaisten tapojen äärellä, mutta kaiken kaikkiaan Guadeloupe oli viehättävä, kaunis, ystävällinen ja erilainen.

Ehkä tänne pitäisikin palata aika pian. Kaukokaipuuni on taas jo ihan älytön.