Taas tien päällä: Miamista Winter Haveniin ja takaisin featuring Legoland

Niin, huokaus, tämä Miamin osuus on ollut matkamme hankalin suunniteltava. Ensinnäkään meitä ketään ei liiemmin kiinnostanut mennä Miamiin, mutta se oli periaatteessa ainoa paikka lännen suuntaan, johon saimme Teinin lennätettyä Helsingistä suoralla lennolla. Siksi Miami.

Matkan isoin curve ball

Teimme The Matkan suunnitteluvaiheessa myös toisen suunnitelman, jossa Teini lentäisi Los Angelesiin, ja käyttäisimme kymmenen päivää Kalifornian rannikkoa tutkien. Onneksi tajusin katsoa sääkarttoja, sillä Losissa ja etenkin siitä ylöspäin mentäessä kelit ovat kylmät helmikuussa, eikä meillä ollut matkalaukuissa tilaa muille kuin kesävaatteille. Joten palasimme alkuperäiseen suunnitelmaan Miamista. Ihan alun perin olin ajatellut, että ajaisimme Key Westiin, sillä olin Bloodline-sarjan nähtyäni halunnut aina käydä siellä. Ja sieltä ajatus oli mennä Evergladesille katselemaan suota (jee…) ja sieltä jonnekin Floridan länsipuolelle, missä rannat ja vedet ovat kuulemani mukaan itäpuolta huomattavasti kivemmat. Olin jo varannut sieltä mukavan Airbnb:n Clearwater Beachiltä. Sieltä tarkoitus oli ajaa Orlandon lähelle Winter Haveniin ja Legolandiin, jonne etenkin Teini kuumeisesti halusi, koska se on ilmeisesti ainoa paikka, josta edelleen saa tiettyä Lego-pakkausta, jota hän on pitkään etsinyt.

Minin puuhanurkka vaatekaapissa siskoa odotellessa.

Mutta, here comes the curve ball, Teini ei halunnutkaan mihinkään muualle Amerikkaan, koska tämä maa on lähtökohtaisesti hänen arvomaailmansa vastainen. No, aloimme sitten kuumeisesti miettiä, mitä keksitään. Liput Legolandiin oli jo ostettu Black Fridaysta puoleen hintaan, joten sinne olisi mentävä. Niitä ei kuitenkaan ollut sidottu päivään, vaan voisimme mennä koska vaan, joten päätimmekin seuraavasti: ollaan yhdessä yö Miamissa, ajetaan Winter Haveniin Legolandiin ja ollaan sillä reissulla pari yötä. Sitten ajetaan takaisin Miamiin ja otetaan lennot Puerto Ricoon, jossa ollaan sitten Teinin loppuloma. Sieltä palattaisi Miamiin, josta Teini lentäisi kotiin ja me vielä kymmeneksi päiväksi Meksikoon, kunnes meidänkin pitkä pitkä vapaamme loppuisi, ja olisi aika palata arkeen. (Ei puhuta siitä enempää vielä) Tällä suunnitelmalla siis etenemme, ja nyt olisi suunnitelman paras kohta: Teinin paluu matkaseurueeseen!

Mieletön jälleennäkeminen maailman toisella puolella

Teini oli siis palannut Bangkokista Suomeen ja kouluun, ja me jatkoimme matkaamme Singaporen, Australian, Uuden-Seelannin ja Fijin kautta Amerikan mantereelle. Same same but different – ympäri mennään ja yhteen tullaan toiselta puolelta palloa.

Kun Teinin lentopäivä lähestyi, linjat Suomen ja Miamin välillä kävivät kuumina. Me tilasimme Teinin laukkuun ruisleipää ja salmiakkia, ja mummot ja muut sukulaiset halusinvat tietää koko ajan, onko Teini päässyt koneeseen tai vastaanotettu Miamissa. Mutta kuten tällä reissulla on lähes poikkeuksetta ollut sääntö, kaikki meni hyvin.

Edellisenä päivänä Miamiin laskeutuessamme olimme nähneet ihmisiä Welcome-ilmapallojen kanssa tuloaulassa, joten tiesimme, että kentältä saa sellaisia. Lähdimmekin siis ajoissa kentälle, jotta ehtisimme ostaa Teinille niin amerikkalaisen vastaanoton kuin mahdollista. Siellä me siis heiluimme Welcome-pallojen kanssa jo tuntia ennen Teinin lennon laskeutumista ja tuijottelimme lasiseinän läpi käytävään, josta hän jossakin kohtaa tulisi. Mini meinasi tuskin pysyä Crockseissaan ja odotus oli pitkä, mutta sitten se vihdoin tapahtui: Teini käveli käytävää muina teineinä ja me juoksimme pallojen kanssa vastaan. Itkuhan siitä tuli, mutta hyvä sellainen. Kylläpä sydämessä tuntui hyvältä!

Lämmin ilta Miamissa

Olimme ennen kentälle lähtöä kävelleet vähän Little Havannan ja Coral Cablesin aluetta, jossa hotellimme sijaitsi. Aluehan on tosi kiva, kuubalaisvaikutteinen (vaikken ole koskaan Kuubassa käynytkään) ja kivasti kylämäinen. Ihan muutaman korttelin päästä hotellistamme Ponce de Leonista löytyi aivan superkiva ravintolakatu, jossa oli kymmenittäin erilaisia ruokapaikkoja, ja päätimmekin, että jos Teinin voimat vain suinkin riittävät, menemme illalla sinne. Olimme syöneet hotellien huonepalvelusta ja Uber Eatsista hotellihuoneen sängyllä tai lentokoneessa tai -kentillä viimeiset kolme päivää, joten nyt halusin syödä pöydän ääressä haarukalla ja veitsellä.

Ja kyllähän Teini jaksoi. Löysimme tiemme Miamin lämpimässä illassa kivaan ravintolaan, jossa istuimme tunteja kuulumisia päivittäen. Miten sydäntäsärkevän ihanaa olla taas kasassa koko jengillä. En kestä.

Kauhujen matka Winter Haveniin

Olimme lukeneet säätiedotuksia ja tiesimme, että voimakas saderintama pyyhkisi Floridan yli juuri sinä päivänä, kun tarkoituksemme oli ajaa 300 kilometriä pohjoiseen. Miamissa satoi hitusen kun lähdimme, mutta ilma oli lämmin. Ja koska check-in Winter Havenin Airbnb:hen olisi vasta kuudelta illalla, eikä matkaan pitänyt mennä kuin kolme ja puoli tuntia, päätimme 11 aikaan hotellilta lähtiessämme ajaa Miami Beachin kautta. Se tekisi puolisen tuntia lisää matkaa, mutta halusimme nähdä rannan, kun kerran olimme päättäneet, että emme asuisi siellä.

Täydellisen käsittämätön ruuhka Downtown Miamissa.

Kartanlukijan ja kuskin saumattomaksi (heh, kaukana siitä) yhteistyö kuitenkin petti juuri kriittisen risteyksen kohdalla, ja ajauduimme moottoritiellä Downtown Miamiin vievälle rampille. No, ei hätää, sieltä pääsisi Miami Beachille myös, eikä ylimääräistä kierrosta tulisi kuin kymmenisen minuuttia. Tai niinhän me siinä kohdassa luulimme, mutta totuus olikin toinen. Lähellä Miami Portia, josta kaikki rosteilyalukset lähtevät, oli joku valtava tietyö, ja vaikka oli sunnuntaiaamupäivä, yhtäkkiä edessämme oli infernaalinen ruuhka. Se oli jotakin, mitä emme ole koskaan nähneet. Seisoimme yhdessä risteyksessä tunnin taksien ja tööttäilevien autojen keskellä ja yritimme epätoivoisesti päästä johonkin suuntaan, siis edes johonkin. Siinä kohtaa kun aikaa oli kulunut 1,5 tuntia hotellilta lähdöstä, emmekä olleet edes lähellä Miami Beachiä ja kaatosade alkoi pyyhkiä autoa joka suunnasta, päätimme hylätä ajatuksen kiertotiestä ja suunnistaa suorinta reittiä kohti Winter Havenia.

Kun vihdoin pääsimme ruuhkasta pois, sade oli järjetön. Näkyvyys oli nolla, emmekä olleet edes lähellä päästä kaupunkialueelta pois. Mies oli kaiken aikaeron takia herännyt jo viideltä aamuyöstä ja alkoi näyttää siltä, ettei ajaminen olisi edes turvallista enää kauaa. Joten niin kuin kaikilla reissuilla aina, teimme suunnitelman B: nyt lounaalle ihan mihin tahansa, eli jälleen syötiin huoltoasemalla burgereita.

Vaihteeksi Wendy’s. Tämän reissun jälkeen en syö ainakaan vuoteen hampurilaisia.

Koska sekään ei palauttanut energioita, ja oli pakko pitää turvallisuus ykkösasiana, teimme lisää suunnitelmia. Pysähtyisimme 30 kilometrin päässä ruokakaupassa, ja minä ja tytöt kävisimme tekemässä illallis- ja aamiaisostokset, ja Mies ottaisi torkut autossa. Niinpä siis pysähdyimme TAAS Miamin pohjoispuolella, kun matkaa oli kulunut vain 50 kilometriä ja kaatosade oli edelleenkin aivan järkyttävä, ja Mies jäi nukkumaan autoon. Me lasten kanssa vietimme tunnin ruokakaupassa, aiheutimme pahennusta kaikissa kanssakulkijoissa levottomalla käytöksellämme, kun lapset juoksivat villeinä käytäviä, ja minä yritin kerätä ostoksia kärryyn – ja Mies kuorsasi autossa. Ikimuistoinen ajomatka totta tosiaan.

Vihdoin Airbnb:n pihassa. Voi luoja mikä matka.

Sitten tunnin päästä juoksimme ostoskassiemme kanssa autolle ja herätimme Miehen, ja matka pääsi vihdoin jatkumaan. Hieman asiaa avitti joku supervahva kofeiinishotti, jonka löysin Aldin hyllystä, ja hetken päästä mies oli silmät suurena ihan pirteänä taas moottoritiellä matkalla kohti pohjoista.

Sade jatkui, pimeäkin ehti tulla, ja jäljellä oleva 250 kilometriä tuntui ikuisuudelta. Matkalla olis ainakin neljä isoa kolaria, ja rukoilin vain hiljaa mielessäni, ettei meistä tulisi se viides. Mutta niin vaan pääsimme perille. Saderintama oli pyyhkinyt kaiken lämmön pois, ja kun saavuimme perille kesävaatteissamme, lämpötila oli 9 astetta. Kiva, eipä palellut juurikaan.

Unelmien Airbnb

Winter Havenissa meitä odotti iloinen yllätys kammottavan ajomatkan päätteeksi. Vuokraamamme Airbnb oli kertakaikkisen ihana ja jokaista yksityiskohtaa myöten siisti ja hienosti suunniteltu. Tytöille oli oma, kaunis makuuhuone kahdella erillisellä sängyllä, josta Teini eirtyisesti piti, sillä Minin kanssa samassa sängyssä nukkuessa saa koko ajan töniä itselleen tilaa tai varoa korvaan meneviä varpaita, sen verran liikkuvaa sorttia tuo pikkuihminen.

Olohuone-keittiö oli ihanan avara ja valoisa tila, jossa oli hyvin varusteltu pieni keittiö, ruokailunurkkaus ja sohva ison television edessä. Ja meillä aikuisilla oli vaötavan iso oma makuuhuone. Jos jotakin miinusta paikasta pitäisi etsiä, niin lämmitystä siellä ei ollut, ja koska satuimme paikalle jäätävän rintaman aikaan, kämppä oli todella kylmä. Lisäksi lähtöaamun checkout kello yhdeksän oli meille aamunukkujille vähän tiukka. Mutta selvisimme siitäkin.

Olohuone-keittiö, ja pienemmän makkarin sisäänkäynti.

Legoland – vähän niin kuin huvipuisto ja vähän niin kuin museo

Olin ostanut kärppänä Black Fridaysta puoleen hintaan pääsyliput Legolandiin, joten vaikka muut suunnitelmat ympärillä muuttuivat, se säilyi. Ja kyllä kaikki tämä ajaminen oli sen arvoista, sillä kokemuksena Legoland oli tosi kiva. Siellä oli paljon Minillekin sopivia laitteita ja erilaisia pieniä vuoristoratoja – ei mitään ihan hurjan pelottavaa – ja kaikki Lego-aiheiset maailmat olivat tietenkin vaikuttavia.

Floridan Legoland sijaitsee ihanan vehreässä puistossa järven rannalla.

Puistosta löytyivät kaikki USA:n isoimmat kaupungit ja nähtävyydet legoversioina, mutta myös erillisiä teemamaailmoja, kuten vaikkapa Lego Ninjago -maailma, josta molemmat tytöt saivat ostaa haluamansa Lego-pakkaukset.

Koko päivän itselleni hauskin kokemus oli ihan lopussa, kun kävelimme Lego-elokuvan maailmaan. Tunne oli vinkeä, kun yhtäkkiä oli keskellä elokuvan maailmaa. Vähiten mukavaa oli huomata, että taas kerran olisi pakko syödä burgereita, koska mitään terveellistä ei luonnollisestikaan löytynyt mistään, ja kaikki maksoi tolkuttomasti. Mutta sen osasimme tavallaan jo ennakoida. Kuitenkin 80 euroa neljästä burgerista ja vedestä itketti hiukan kirstunvartijaa.

Lisää lentokenttähotellikuolemaa ja luovaa pakkausta ennen Puerto Ricoa

Seuraavana aamuna lähdimme koleassa kirkkaassa auringonpaisteessa takaisin kohti Miamia. Meillä oli päivälle vain yksi tavoite: löytää lounaspaikaksi matkalta joku oikein perinteinen amerikkalainen Diner, ja kun pääsimme West Palm Beachille, sellainen löytyikin. Taas olo oli kuin olisi ollut jonkun elokuvan kulisseissa, ja Dootie’s Dinerin läpi kävellessä tajusi taas kerran mikä valtava kulttuurien sulatusuuni tämä maa on. Kaiken kruunasi vielä naapuripöydässä istuva neljän poliisisedän joukko, jotka hekin näyttivät virkamerkkeineen ja asevöineen epätodellisilta.

Diner ja vohvelijälkkärit. Poliiseja en viitsinyt kuvata :)

Kun vihdoin uuvuttavan moottoritieajon ja ruuhkien jälkeen pääsimme hotellille, oli edessä uusi haaste. Aikaisemmin meillä on ollut aina ns. kunnon lentoyhtiöt ja liput, joihin kuuluu laukut ja istumapaikat jne. Nyt olin kuitenkin varannut meille jotkut 79€:n liput Frontier Airlinesilta, joilla ei kuulu hintaan mitään, ei edes käsimatkatavaraa. Se ainoa henkilökohtainen laukku, jonka saa ottaa koneeseen ilmaiseksi, saa olla käsilaukku tai läppärilaukku, ei siis edes reppu – tai ainakin näin ohjeet sanoivat. Lisäksi ruumaan menevien laukkujen painoraja on 18 kiloa, kun meillä on aina ollut 20-22 kiloa, joten tässäpä ongelma, joka piti jotenkin ratkaista luovasti.

Matkustus käy kyllä pienimmän voimille välillä. Hienosti hän on kuitenkin jaksanut.

Ja siis ensin piti tietenkin ostaa kaikille laukut koneeseen, mikä kustansi 60€/laukku. Sitten piti ruveta sumplimaan, kuinka paljon painavemmista laukuista saisi tungettua lasten käsimatkatavarakokoisiin laukkuihin, jotka nyt menisivät ruumaan. Molemmissa laukkua saa hiukan levennettyä avattavalla lisäosalla, joten nyt olisi se hetki, kun niiden laukkujen vetokyky pistettäisi niin tappiin kuin mahdollista. Kun sitten vieläpä checkinnissä huomasin, ettei edes istumapaikkoja saa siinä kohtaa valita jäljellä olevista, vaan ainoastaan Mini ja yksi aikuinen istuvat varmasti vierekkäin, ja kaksi muuta voivat olla millä tahansa hajapaikalla koneessa, päätin lähinnä Teiniä ajatellen pulittaa vielä istumapaikoistakin joitain kymppejä lisää, eikä tietenkään Minin skootterilaukku mene pienestä käsimatkatavarasta, joten se olisi pakko ottaa maksullisena koneeseen. Lopulta lentolippujen hinnat tuplaantuivat kaikista matkatavaroista, eikä enää oltu kaukana niistä hinnoista, jotka maksamalla olisi päässyt samaan kohteeseen vaikkapa American Airlinesilla – ja ilman säätöä.

Taas lentokenttähotellissa koneita bongaamassa.

No, takaisin palaamme Spiritillä, joka on kuulemma vielä kamalampi lentoyhtiö. Voi apua.

Nyt lattialla odottaa epämääräisiä kasoja painavaa tavaraa Miehen ja minun laukuista, jotka pitäisi aamulla mnahduttaa Minin ja Teinin laukkuihin. Ja kaikki tämä ennen klo 7, jolloin meidän pitäisi jo olla taas kentällä. Halleluja. Saapas nähdä, mitä tästä tulee…