Puerto Rico – paluu Karibialle

Edellisestä Karibian reissustamme on hetki aikaa, kun vietimme pari viikkoa Guadeloupella juuri ennen covidin puhkeamista. Rakastin sitä reissua ihan hurjasti, ja olisin rakastanut vielä enemmän, jos olisin tiennyt, kuinka maailma meinaa mullistua melkein heti kotiinpaluumme jälkeen. Nyt siis tekisimme paluun Karibialle.

Pelätyn Frontierin hirveät laukkusäädöt

Myönnetään, että olin aika ymmälläni Frontierin laukkusääntöjen kanssa. Henkilökohtainen matkatavara sai olla purse tai laptop case, mutta purse voi olla oikeastaan aika isokin. Ja iso reppu olisi pitänyt kirjata koneeseen maksullisena käsimatkatavarana, eikä personal iteminä. Kuinkahan tarkkoja he mahtavat näistä oikeasti olla? Ratkaisimme asian niin, että tyhjensimme selkäreppumme niin tyhjiksi kuin pystyimme ja tungimme lasten laajennettaviin käsimatkatavarakokoisiin laukkuihin niin paljon tavaraa kuin mahdollista. Yksi ruumaan menevä laukku sai painaa 40 paunaa eli 18 kiloa, ja isot laukut oli saatava kevennettyä alittamaan se, plus repuista piti saada tavarat pois niin, että ne päästetään maksuttomina laukkuina matkustamoon. Minin skootterilaukku oli ainoa käsimatkatavara, josta maksoin.

Huheijaa, taas mennään. Suuntana Puerto Rico.

Ja miten sitten meni? Suurin laukku painoi 41 paunaa, mutta leidi tiskillä ei edes kohottanut kulmakarvojaan sen suhteen. Yksikään ihminen ei kiinnostunut tarkistamaan, oliko meillä maksettuja tai maksamattomia matkatavaroita, ja mahtuivatko ne annettuihin rajoihin. Seuraavalla kerralla Mininkin laukku menisi ilmaisena, sillä varmasti vähän puristamalla senkin saisi edessä olevan penkin alle.

Ja jos minua oli peloiteltu siitä, että Frontier on lentoyhtiöistä ehkä kamalin, se olikin yllättävän ok. Lento oli nopea, toimiva ja ajallaan. Henkilökunta ystävällistä – huomattavasti ystävällisempää, kuin heiltä tulevat emailit, jotka olivat sävyä ”jos et ole maksanut käsimatkatavaroitasi, emme päästä sinua koneeseen!” Ja niinpä pääsimme Puerto Ricoon. Ja tiedättehän sen Vaya Con Diosin biisin, jonka jokainen tietää – se soi päässäni taukoamatta.

Luquillo, rantakohde vajaan puolen tunnin päässä kentältä

Olin miettinyt pitkään, mihin meidän kannattaisi Puerto Ricossa suunnata, ja olin päätynyt valitsemaan Luquillon paristakin syystä. Ensimmäiseksi se oli lähellä: olimme ajaneet niin paljon loman aikana, että nyt en halunnut pitkiä ajomatkoja. Toisekseen se oli arvostelujen mukaan hyvä rantakohde, jonka alueelta löytyi useita erilaisia rantoja niin surffaajille kuin snorklaajille. Kolmannekseen se oli lähellä Fajardoa, jossa kai on saaren parhaat snorklauspaikat, sekä El Yunquen sademetsäaluetta. Molemmissa olisi kiva käydä, mutta kun aikaa on vain viisi päivää, kiire tulisi, jollei olisi sijoittunut oikein. Siis siksi Luquillo.

Ensimmäinen ilta ja ensimmäinen kosketus omaan rantaan.

Ja tämän lisäksi silmiini oli sattunut aivan ihana Airbnb Luquillon rannalta; asuntojen suhteen luotan aina intuitioon, eikä se tämänkään kohdalla ollut väärässä. Kahden makuuhuoneen asunto sijaitsi Luquillon keskimmäisellä rannalla, Playa Azulilla. Asuntomme oli kolmen tornitalon kompleksissa, joka oli aidattu yksityinen alue, ja josta löytyi uima-altaat, tenniskentät, koriskentät ja lasten leikkipaikat. Itse asunto oli viehättävä ja kertakaikkisen hyvin varusteltu. Rantaelämää varten oli käytössä rantatuolit, kylmälaukut, hiekkalelut, body boardit, rantapyyhkeet jne. Ja myös koska asunto oli ihan oikeasti jonkun loma-asunto, eikä turisteille tarkoitettu yksikkö, keittiö oli jonkun keittiö, eli pullollaan käyttökelpoista tavaraa ja mausteita. Päädyimmekin jo hyväksi havaitulla kaavalla syömään lounaat ulkona, ja kokkailimme itse iltaruoat kämpillä. Se on yksinkertaisesti helpompaa lasten kanssa, koska montaa kertaa päivässä ei jaksa lähteä kämpiltä etsimään sopivaa ruokapaikkaa.

Rannat, rannat, rannat – niitä riittää

Kun ensimmäisenä päivänä saimme rantakamamme pitkästä aikaa kasaan ja kävelimme parvekkeemme alla olevalle rannalle, muistin, mikä Karibiassa oli mielestäni kaikkein upeinta: meren väri. Turkoosi meri suorastaan huusi kauneuttaan, ja Teini nauroi huokailulleni. ”Äiti ehkä kuolee!” hän totesi. No en ihan, mutta kyllä, olin onnellinen, että olimme tulleet Puerto Ricoon Miamin sijaan.

Ensimmäisen kokonaisen päivän saimme helposti kulumaan ihan vaan omalla rannalla aalloissa pomppien ja hiekkalinnoja rakennellen. Seuraavana päivänä lähdimme metsästämään parempaa snorklausrantaa Fajardon suuntaan. Seven Seas Beach oli mainittu heti toisena, kun googlailin Puerto Ricon parhaita snorklauspaikkoja, ja se oli sopivasti 20 minuuttia Luquillosta. Niinpä pakkasimme tavarat autoon ja lähdimme kohti Fajardoa.

Ranta oli todella kaunis ja ehkä vielä astetta kirkkaamman turkoosi, kuin oma rantamme, mutta snorklaukseen tähän vuodenaikaan täysin kelvoton. Rannasta nouseva hiekka teki näkyvyyden aivan surkeaksi, ja ilmeisesti merkivirtausten takia rannan parhaat snorklauspaikat oli suljettu eristysponttooneilla ulos uintialueelta, ja isot kyltit kertoivat, että sinne ei parane mennä, tai sakko napsahtaa. Olin kyllä suunnattoman pettynyt.

Pieni pysähdys Seven Seas Beachillä - rantatuolit, mikä ihana asia.

Päätimmekin aika pian pakata kamat ja suunnata takaisin Luquilloon. Olin aamulenkillä juossut oman rantamme päähän ja siitä niemenkärjen ohi, ja löytänyt ihania pieniä poukamia, joissa näin tyynenä päivänä olisi varmasti snorklattavaa, etenkin kun silmällä pystyi näkemään korallin pienen matkan päässä. Päätimme lähteä siihen suuntaan. Mutta ensin oli saatava lounasta, ja siihen olin saanut hyvät paikallisvinkit.

Kioskos de Luquillo – karibialaisen ruuan parhaimmistoa

Olin aamulenkin jälkeen käynyt puolen tunnin aamu-uinnilla ja istunut hetken aikaa altaalla kuivattelemassa. Pikkuhiljaa tornitalojen eläkeläispariskunnat ja muut perheet alkoivat valua allasalueelle, ja joku kyseli minulta mielipidettä ja lausumisohjetta yhteen läheiseen ravintolaan. ”Is it any good and do you pronounce it like this?” Vastasin nauraen, että en ole paikallinen, enkä puhu espanjaa, joka hämmensi amerikkalaisen kyselijän täysin. Kun mies oli kääntänyt selkänsä, vieressäni istunut puertoricolainen nainen naurahti kysymykselle ja totesi minulle hiljaa, että ravintola on ihan surkea, ja mies lausui sen nimen päin seiniä.

Oman asunnon uima-altaalla voi saada kullanarvoisia ruokavinkkejä.

Siitäpä aloimmekin sitten keskustella alueen ravintoloista, ja kävi ilmi, että nainen on vuodesta 1969 asunut alueella joko vakituisesti tai lomillaan. Hän antoi vain yhden ohjeen: jos et muualle ehdi, mene Kioskeille, ja siellä etenkin Kioskiin numero 20, El Terruno. Siellä kaksi ensimmäistä alkupalaa ovat legendaarisia, isoja ja herkullisia. Ja jos joku paikallinen näin opastaa, sitä on melkein pakko noudattaa.

Mitä siis ovat nämä kioskit? Kioskos de Luquillo on pitkä rivi ravintolakojuja, joista osa on ihan kunnon pieniä ravintoloita pöytineen ja tarjoilijoineen, ja osa nimensä mukaisesti kioskeja, joista myydään tacoja, juomia tai jotain muita paikallisia herkkuja. Kioski numero 20 oli ravintola, ja olimme siitä onnellisia, sillä lounas istuen pöydän ääressä rannan jälkeen kuulosti juuri siltä, mitä kaipasimme. Ja kyllä, tilasin sen alkupalan, joka naisen mukaan oli riittävä ateria kenelle tahansa, mikä piti täysin paikkansa. Nimeltään annos oli Piononitos Artesanales de Camarones y Churrasco. Se oli jauhobanaanikuppi, tai oikeastaan lautasellinen niitä täytettyinä sipulilla, valkosipulilla, ihanalla lihalla ja ravuilla, ja kaiken kruunasi mieletön valkosipulikastike. Mies tilasi Mofongon, sillä periaatteemme on, että paikallisia ruokia piti tilata rohkeasti niin kauan, kun ne ovat jotain muuta kuin lepakkoa tai koiraa (niitäkin on ollut listoilla). Joten Miehen annos oli myös jauhobanaania (tai keittobanaania, sama kasvi, eri nimi), jota oli paistettu sipulin ja valkosipulin kanssa, ja jonka päällä oli herkullista valkosipulista kanamuhennosta. Jauhobanaani, mitä ihmettä!

Tätä aloimmekin tutkia. Lähes kaikissa ruuissa oli jauhobanaania. Sitä oli paistettuna, keitettynä, friteerattuna ja ties missä muodoissa. Ja mitä se sitten on? Jotain perunan, banaanin, bataatin ja lantun sekoitusta, joka oli yhtä aikaa makeaa ja suolaista, tulista ja hapanta. Kertakaikkisen herkullista. En ollut todellakaan tähän törmännyt aikaisemmin, mutta olin jo saman tien myyty. Lastenkin pihvinannokset olivat ihania, valkosipulisia, hyvin maustettuja ja täyteläisiä. Jos olin aikaisemmin pitänyt Karibian ruokatarjontaa vähän tylsänä edellisten reissujen perusteella, Puerto Rico ja Kioski numero 20 palautti kunnian alueen keittiölle, ja nosti sen yhdeksi suosikeistani. Jauhobanaani, saisiko tätä suomesta?

Rantaruokailu, karibialaisen keittiön seuraava hitti

Koska säätiedotus näytti, että meillä oli jäljellä yksi aurinkoinen päivä Puerto Ricon ajastamme, päätimme pyhittää sen rannalle, sillä oma rantamme oli niin kiva, ja kaikki varusteet tekivät siitä vielä helpompaa ja mukavampaa. Siispä aamu eteni, kuten aika monta kertaa aiemminkin tällä reissulla: minä heräsin ennen muita, keittelin kahvit, tein aamupalat, ja lähdin omille teilleni, eli tässä asunnossa uimaan, koska kerrankin oli tarpeeksi pitkä uima-allas, jossa oikeasti pystyi uimaan. Puoli tuntia uituani ja kuivateltuani hetken, palasin asunnolle, jossa muu perhe alkoi pikkuhiljaa olla jollakin tavalla rantakunnossa. Keräsimme jättimäisen hain (Minin uusi vesilelu), body boardin, rantatuolit, kylmälaukut ja hiekkalelut sun muut, ja lompsimme rantaan. Matkalla kävelimme kivan näköisen ruokakioskin ohi – kioskit, paikallinen rakkauteni – ja päätin, että tänään syödään rannalla.

Rantaruokailun aatelia, kala- ja hummerikioski.

Kun sitten oli polskittu ja surffattu ja pyöritty aalloissa, lähdin tutustumaan kioskin tarjontaan. Voi hyvänen aika sentään, mitä pienestä matkailuvaunusta löytyi! Hummeria, rapua, tuoreesta kalasta tehtyjä, friteerattuja nugetteja, jauhobanaania friteerattuna, kalatacoja, raputacoja, ja kaikki tietysti ihan siinä, paikan päällä tehtynä. Ja vielä siihen päälle pina coladat, what’s not to like? Ostimme vähän sitä sun tätä ja kaikki maistui taivaalliselta. Guadeloupella tykästyimme friteerattuihin kalapalloihin, accroihin, mutta nämä kalanugetit veivät voiton heittämällä. Ja hummeria, suoraan kojusta, valkosipulikastikkeella. Kerran vielä, what’s not to like. Kiitos Puerto Rico, karibialainen keittiö sai todellakin ihan uuden position omassa keittiömaailmassani.

Kun illalla vielä rakentelimme salaatin paikallisista kasviksista ja mielettömistä avokadoista, ja grillasimme täydelliset, ohuet pihvit, oli aika sanoa, että tykkään.

Paikallinen suosikkimausteemme, herkullisen etikkainen valkosipuli-korianteritahna, jota voi tunkea oikeastaan ihan mihin vaan.

Pilvinen päivä ja San Juan sekä vähän ajelua jontkassa

Viimeisen kokonaisen päivämme aamu valkeni pilvisenä, jten meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko tutustua San Juanin eli pääkaupungin vanhaan kaupunkiin ja tehdä vähän ostoksia, tai käydä kävelemässä El Yunque -sademetsässä, joka oli vartin ajomatkan päässä meistä. Päätimme katsoa ensin San Juan -kortin, sillä sademetsä uhkaavan sadepilven möllöttäessä päällämme ei kuulostanut hyvältä. Jos sää kirkastuisi, ajaisimme sen kautta kotiin.

Lounas- ja piirustustauko Puerto Ricon vanhimmassa ravintolassa.

San Juan oli vajaan tunnin päässä meistä, ja ajomatka oli kivuton. Autopaikan löytäminen ahtaasta vanhasta kaupungista ei niinkään, mutta onnistuimme. Koska oli sunnuntai, myöskään lounaspaikan löytäminen ei ollut helppoa, sillä pari ensimmäistä lupaavan näköistä ravintolaa olivat täynnä. Kun sitten nälkäisinä vaelsimme kauniita, kapeita kujia, pysähdyimme ihan sattumalta La Mallorquinan kohdalle, ja koska rakennus oli kaunis, päätimme mennä sisään. Kas, sepä olikin Puerto Rico vanhin ravintola, ja tarjoili paikallisia herkkuja. Pääsimme siis taas tutustumaan vähän uudenlaisiin lautasellisiin jauhobanaania eri muodoissa. Kyllä, olin erittäin onnellinen kaikista mausta, ja siitä, että tämä keittiö oli tarjonnut täysin uusia ulottuvuuksia omiinkin makutottumuksiini.

Kauniin San Juanin vanhankaupungin katuja.

Pienen ostoskierroksen jälkeen ajelimme vielä El Yunquen rinrteiden kapeita pikkuteitä kiertoreittiä kotiin. Emme jaksaneet lähteä tarpomaan, koska kellokin oli jo paljon, mutta ihastelimme autosta maisemia. Aikamoisen läpipääsemätöntä metsää kohosi rinteitä joka puolella ympärillämme, eli Miehen sanoin “Aikamoista jontkaa!” Ensi kerralla sitten itse sademetsään.

Ja kotona odotti taas pakkaaminen. Siihen aloin olla jo lopen kyllästynyt, mutta toisaalta matkamme viimeinen etappi häämötti jo edessä. Teini lentäisi Miamista kotiin, ja me muut Meksikoon. Sieltä mekin sitten palaisimme Suomeen vajaan parin viikon päästä.