Pitkästä aikaa Bangkok: matkapäivät, aina yhtä yllättäviä

Vaikka lento Phuketista Bangkokiin kestää vain 1,5 tuntia, on matka itse asiassa hirvittävän pitkä kaikkine jonotuksineen. Nyt sitä vielä edelsi edellisen yön jännitysnäytelmä ja epävarmuus Minin matkakunnosta.

Niin, meidän matkapäivämme starttasi iloisissa merkeissä, kun Minin olo huononi yöllä, ja hän oksensi joskus viiden aikaan sänkyyn. Saatuani lakanat pois lasten sängystä ja järjestettyäni Teinille tilaa nukkua puhtaassa osassa sänkyä, ja siirrettyäni Minin meidän väliimme nukkumaan, mietin kyllä monia monia asioita: onko Minillä joku pahempikin vatsatauti, kuinka isot siivouslaskut tästä saatiin syntymään, miten jaksamme seuraavan päivän taivalluksen Etelä-Phuketistä kentälle, lennolle, jonotukset ja odotukset ja matkat hotellille, ja sen lisäksi oli vielä tosiaan luvattu Teinille, että etsimme tiemme hänen mieleensä niin vahvasti jääneeseen ravintolaan Bangkokissa seitsemän vuotta sitten. Ihan kamalasti en sen kello viiden jälkeen nukkunut, mutta joitain silmällisiä sentään.

Mini pääsi kerran nauttimaan tästä Phuketin vikan kämpän kattouima-altaasta. Muun ajan hän oli pyjamassa ilmastoidussa asunnossa kuumeisena.

Minikokoisen tyypin Fenix-lintumainen paraneminen

Kun aamuaurinko alkoi kurkistella verhojen välistä ja kokeilin varovaisesti Minin otsaa, huomasin, ettei kuume ollut noussut lainkaan edellisen yön lukemiin. Olo oli helpottunut: ehkä selviäisimme tästä päivästä. Kaikki yön oksennus oli enemmän tai vähemmän vettä, mutta se oli puhdistanut Minin olon, ja selvisimme vain likaantuneilla lakanoilla. Joten puolen päivän aikaan asunnosta kohti kenttää lähti huomattavasti positiivisemmissa tunnelmissa oleva seurue, kuin edellisenä yönä olisi uskonut.

Kuka olisi uskonut, valmiina boardaamaan Bangkokiin.

Kaikki sujui tosi kivasti aina Bangkokiin saakka. Lentokenttä meni sujuvasti, lento oli sekunnilleen ajallaan, ja Don Mueangin kentällä laukut tulivat rivakasti, ja pääsimme taksijonoon. Siitä alkoikin sitten todellinen home run. Jonossa oli vaatimattomasti 80 ihmistä ennen meitä. Ja vaikka jono eteni reippaasti, kun puolen tunnin päästä oli meidän vuoromme, täti taksitiskillä ilmoitti, että emme mahdu tavalliseen taksiin, ja tila-autoon kestäisi aikaa. Hyväksyimme tämän. Kunnes sitten puolen tunnin odotuksen jälkeen emme enää hyväksyneetkään.

Minin olo alkoi huonontua ja halusin ihan todella ehtiä täyttää Teinin toiveen ravintolan löytämisestä. Joten tein päätöksen matkustaa kahdella tavallisella taksilla. Ja siitähän alkoi varsinainen farssi. Hotellimme oli iso ja tunnettu Berkeley Hotel Pratunam, joten en ollut uskoa silmiäni, kun kumpikaan taksikuskeista ei tuntunut tietävän paikkaa. He eivät myöskään puhuneet sanaakaan englantia, eivät osanneet käyttää googlemapsia, halusivat soittaa puhelimella hotellille ja ajoivat harhaan matkan aikana, koska eivät siis tienneet lainkaan mihin olivat menossa. Meinasin rehellisesti repiä peliverkkarini siinä kohtaa. Mitä hemmettiä! Taksi on taksi ja taksissa maksetaan siitä, että sillä päästään perille.

Nälkä(kiukku) – mikä ei-toivottu matkakaveri

No, lopulta pääsimme kuitenkin perille, ja nopean vaatteidenvaihdon jälkeen aloimme etsiä googlemapsista reittiä ravintolaan, jonka piti olla ihan 10 minuutin kävelymatkan päässä. Mutta mutta, onni ei ollut puolellamme, ja harmiksemme ravintola olikin ihan hiljattain suljettu lopullisesti. Väsyneenä ja pettyneenä aloimme sitten vaellella pitkin Prantunamin katuja, ja koska väsymys ja nälkä alkoi olla huomattava, emme jaksaneet enää lopulta välittää, vaan kun Pratunamin Night Marketin kupeessa toisessa kerroksessa oli hauskalta näyttävä intialaisravintola, menimme sinne.

Ja kas, sehän olikin ihan loistava valinta! Pienen ravintolan ruoka oli ihan erinomaista, ja kymmenessä minuutissa, kiitos kohonneiden verensokereiden, porukan fiilikset olivat taas ihan tavallisella tasolla, ja totesimme, että tulipahan taas löydettyä ihana uusi ruokapaikka. Siitä sitten uusilla energioilla palasimme hotellille ja valmistauduimme kylvyn kautta seuraavaan aamuun. Oli aika sanoa heipat teinille, jonka oli palattava kouluun. Me kolme muuta pitäisimme lepopäivän Bangkokissa, parantelisimme vielä hitusen kuumeista Miniä ja keräisimme voimia Singaporeen siirtymiseen.

Välipäivä ja energian palautus. Toki äidille rankka aamu, mutta kaikesta selviää.

Hyvästit kentällä – äidin sydän nyrjähti ympäri

Lähdimme kukonlaulun aikaan Boltilla hotellilta. Pakko sanoa, että se toimi tuhat kertaa paremmin kuin edellisen päivän taksisekoilijat. Aion tehdä saman seuraavana aamuna, sillä meidän muiden lähtö Singaporeen on rehellisesti liian aikaisin. Suvanrabuhmille saavuimme hyvissä ajoin, kiitos loistavan Bolt-kuskin, ja joimme vielä aamukahvit yhdessä. Kuten teini totesi, aamuauringossa heräävä suurkaupunki on moottoritien rampilta katsottuna dystooppinen näky.

”Asteikolla 1-10 kuinka paljon jännittää?” kysyin Teiniltä. ”About seiskan verran. Mutta matikankokeet jännittää enemmän, tho.” Ja sitten jätin tiskillä Teinin saattajan hoiviin ja katsoin, kun hän käveli turvatarkastukseen. Saattopalveluun kuluu sellainen asia, että saattajan täytyy odottaa kentällä, kunnes kone on noussut. Siinä oli aikaa kirjoittaa ajatuksia ylös, ja niistä tuli tällaisia: ”Itkettää ja jännittää, vaikka ihan varmasti kaikki menee hyvin. Nyt istun täällä kentällä miljoona perhosta vatsanpohjassa ja odotan, että kone nousee, ja lähden sitten takaisin hotellille, jossa Mies ja Mini vasta heräilevät. Todella kummallinen olo. Olin tätä hetkeä miettinyt mielessäni kymmeniä kertoja ennen lähtöä, mutta silti sen voimakkuus yllätti. Ei kai kukaan voi etukäteen tietää, miltä tuntuu lähettää oma lapsi yksin kotimatkalle toisella puolella maailmaa. Eikä Teini vielä ole aikuinen, vaan lapsi, joka hukkaa välillä kotonakin puolet tavaroistaan. Kuinka hän nyt selviää? Apua!

Olin toki varannut hänelle saattopalvelun, eli henkilö saattaa hänet portille ja seuraava ottaa hänet koneessa vastaan ja vielä Suomen päässäkin henkilö on häntä vastassa, kun kone laskeutuu. Saattaja Suomessa katsoo, että hän saa matkatavarat, ja sitten hänet luovutetaan nimetylle vastaanottajalle. Mutta vaikka kaikki on paperilla huolehdittu, kyllä tämä silti jännittää. 

Toisaalta jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Teini liittyy joukkoomme taas hiihtoloman aikaan samanlaisella palvelulla. Sillä kertaa vain me olemme ottamassa häntä vastaan Miamin kentällä. Tämä suunnitelma tuntui loistavalta paperilla, mutta ihan pakko myöntää, että juuri nyt oloni on ontto. Tästä alkaa suuren seikkailumme varsinainen seikkailu. Istun yksin kentällä ja itken vähän. Huh huh kun jännittää. Mutta kun tästä selvitään - ja tietenkin selvitään - olemme kaikki monta kertaa vahvempia.”

Gym with a view. Nollasin päivän tunnekuohut salitreenillä.

Näissä tunnelmissa palasin junalla takaisin keskustaan ja hotellille. Juna muuten toimii ihan suunnattoman hyvin, ja Pratunamiin oli tasan puolen tunnin suora yhteys. Jollen olisi lapsen ja isojen laukkujen kanssa liikenteessä, käyttäisin sitä paljon mieluummin kuin taksia.

Otimme päivän levon kannalta, hengailimme upealla uima-allasalueella ja ehdin käydä jopa salilla. Huomenna sitten kello soi viiden jälkeen ja Singapore odottaa. Teiniä on kuitenkin nyt jo ikävä.