Pariisi 2024 – kuinkas sitten kävikään

Kyllä, oli vuotuisen Pariisin-retken aika. En tiennyt yhtään, mihin olen menossa tai kenen luona edes olen yötä, kun suuntasin kentälle työpäivän päätteeksi perjantaina. Sen verran olin kuitenkin vaihtanut viestejä, että tiesin, ettei Pariisin päässä ollut kiire, joten tsekkasin laukun ruumaan ja otin rennosti. Nyt olisi koko viikonloppu niin sanottua minä-aikaa.

Perjantai-ilta ja libanonilainen keittiö

Ai että, minä-aikaa. Lentokenttä, kirja, ei kiirettä.

Tämä reissu meni juuri niin kuin ajattelinkin: suunnitelmat tehtiin lennosta ja niitä myös muutettiin lennosta. Pääasia, että hyvä fiilis säilyi. Perjantaina otin siis kentältä Uberin ja suuntasin kohti libanonilaista ravintolaa, jonka osoitteen olin saanut puhelimeeni lennon aikana. Olin saanut valita keittiön, ja kaverit valitsivat paikan, ja koska Helsingistä on vaikea ellei mahdoton saada hyvää libanonilaista ruokaa, valitsin haluta sitä Pariisissa, jossa se on ollut monta kertaa taivaallista. Niin se oli nytkin.

Paikan nimi oli Madito, ja se sijaitsi 11. kaupunginosassa, pienen matkan päässä Pere Lachaisen hautausmaasta. Ruoka oli erinomaista, ja se tarjoiltiin koko joukolle kerralla, eli viisi erilaista alkuruokaa, viisi pääruokaa ja jälkiruoat, ja ravintolan tyyli oli social eating, eli jokainen söi mitä huvitti. Pidin kaikesta. Libanonin keittiö on ihanasti fuusio pohjoisafrikkalaista, arabikeittiötä ja Välimeren makuja. Ja tämän tasoista libanonilaista en usko löytyvän koko suomesta. Siinä erilaisten patojen äärellä kuluikin koko ilta. Ja vaikka ravintola oli jossakin fine diningin ja libanonilaisen katuravintolan välimastossa, hinta oli varsin kohtuullinen. Meidän kaveriporukassamme lasku jaetaan aina tasan syöjien kesken, joten kolme ruokalajia ja pari lasia viiniä maksoi 46 € per henki. Väitän, ettei sillä söisi Suomessa edes Rossossa…

Matkalla kotiin Pariisin yössä.

Lauantai: puistopiknik ja museoita

Lauantaina heräilimme hitaasti ja nautimme pari pannullista kahvia vohveleiden ja pain au chocolat -leivosten kera. Sitten aloimme miettiä, mitä pitäisi tehdä. Olin ennenkin sattunut Pariisiin toukokuussa juuri sinä viikonloppuna, kun on euroopanlaajuinen museoiden yö. Mielestäni sitä ei Suomessa juurikaan mainosteta tai museot eivät ota siihen osaa – ainakaan itse en ole huomannut – mutta Pariisissa se tarkoittaa, että kaikki museot ovat vähintään puoleen yöhön auki, ja jotkut jopa läpi yön, eikä mihinkään ole pääsymaksuja. Oli siis selvää, että katsoisimme mielenkiintoiset museot, joihin yrittäisimme ehtiä, mutta sitä ennen olisi kuitenkin päivä ja lounas ja sen tyyppistä puuhaa.

Huomenta Pariisi, mitäs tänään keksitään?

Ratkaisimme asian niin, että suuntasimme piknikille muutaman kilometrin päässä kavereiltani sijaitsevan pienen järven rannalle. Bois de Vincennesin metsän läpi kävely oli kaunis, ja haimme Chateau de Vincennesin keskustasta – Pariisin esikaupunkialueella sijaitsevan metron päättäri – tuoretta leipää ja juustokaupasta juustoja, ja pakkasimme kotoa piknikviltin ja pullon punaviiniä mukaan. Vaikka Pariisissa piti sataa koko viikonlopun, emme saaneet pisaraakaan, vaan päivä oli tosi kaunis ja lämmin ja nautimme aurinkoisella nurmikolla keväästä (tai alkukesästä) täysin rinnoin. Lac des minimes on kaunis pikkujärvi, joka oli pienen patikoinnin arvoinen löytö.

Leipä- ja juustokaupan kautta piknikille.

Järven äärellä, parin kilometrin päässä kavereiden asunnolta.

Illaksi suuntasimme kahteen museoon. Ensimmäinen oli taidemesenaatti, filantropisti Alber Kahnin museo ja puutarha. Paikka oli ihan uskomaton. Yhtäkkiä keskellä Pariisin kerrostaloaluetta on kuin salainen ovi rakennukseen, joka kätkee sisäänsä valtavan puutarhan. Itse puutarha on täynnä kasveja ja eri maaosien mukaan rakennettuja alueita, joihin Kahn on itse tuonut maailman matkoiltaa kasvit tai siemenet. Hän kiersi maailman moneen otteeseen ja pyrki taltioimaan koko maailman kuviin ja kasveihin. Itse museorakennus olikin täynnä valokuvia ja negatiiveja, ja tunnelma oli jännä. Oli helppo kuvitella, kuinka vuosisatamme alussa maailman kiertäminen ei ole ollut helppoa eikä halpaa, ja eri maanosien väliset erot ovat varmasti olleet tuolloin asioita, joista ei ole tiedetty samalla tavalla kuin nyt. Kuvista näkyikin ihmettely ja vieraus. Asioita, joita nyt ei pidetä lainkaan ihmeellisinä, oli kuvissa alleviivattu tavalla, joka kertoi, että niiden taustalla oleva kulttuuri oli jollakin tavalla vieras ja ehkä pelottavakin. Ja kontrastin kuvien välittämälle hämmennykselle loi suuri puutarha, jonka erilaisten osioiden kasvi- ja kukkaloisto kertoi varmasti siitä, että Khan oli halunnut replikoida näkemänsä Pariisin sydämeen. Onnistuneesti jopa, sanoisin. Tänne museoon kannattaa ehdottomasti mennä.

Albert Khanin puutarhaa.

Japanilainen lampi.

Valokuvanäyttely museorakennuksessa.

Toisen museon valinnan kohdalla jouduimme tekemään myös poisvalintoja. Olimme ajatelleet mennä sekä Versaillesiin että Musee du quai branlyyn, mutta jouduimme toteamaan, ettei aika ja energia riitä molempiin. Päädyimme minun valinnallani jälkimmäiseen, sillä olin pitkällä reissullamme ihastunut syvästi Oseanian alkuperäiskulttuureihin ja tutkiskellut niiden ja saamelaisten ja ylipäätään alkuperäiskansojen välisiä yhteneväisyyksiä jonkin verran. Quai branlyn museo kertoo juuri näistä – se on alkuperäiskansojen museo, jossa edustettuna oli valtavan laaja kirjo eri alkuperäiskulttuureja aivan ympäri pallon. Museo oli upea kokemus, ja itselleni ehkä hienoin oivallus oli se, että alkuperäiskansojen naamioissa ja hahmoissa saattoi tunnistaa lukuisia Disneyn piirrettyjen hahmoja. Mutta tavallaan se on aika itsestäänkin selvää: jostahan niitä ideoita on ammennettava, ja alkuperäiskansojen patsaat ja hahmot ovat niin karikatyyrisiä, että niistä on helppo ammentaa.

Tyynenmeren hahmoja.

Näissä monissa oli sarjakuvista tuttuja piirteitä.

Ranskalaisen keittiön sisäelimet

Lisäksi museon katolla on penkkejä, ja siellä voi levähtää välillä ja ihailla upeaa näkymää vieressä kohoavalle Eiffel-tornille. Eikä siinä kaikki, ihan museon vieressä oli ihana ravintola, jonne menimme illalliselle. Routiers on tarkoittanut tienvarsiravintolaa rekkakuskeille ja muille kulkijoille, mutta nyt sillä nimellä tunnetaan trendikkäiden bistrojen ketju, joista yhdessä, Les Marchesissa pysähdyimme syömään illallista. Ja todella, lautasella oli ehtaa ranskalaista bistroruokaa. Pari meistä söi munuaisia, joista syntyi keskustelu, minkä tulen muistamaan aina.

Quai Branleyn katolla.

”Siis mitä, etkö tykkää munuaisista? Kai maksasta sentään? (Siitä jopa tykkään hyvin valmistettuna) Entäs aivot? Aijai, aivot on ihan parasta grillattuna. Eikö teillä syöty kieltä, entäs häntää? Luuydin, ai et ole maistanut, se on suurinta herkkua. Ja sorkat, sorkista tulee ihan täydellistä keittoa.” Kävikin siis ilmi, että kavereitteni lapsuudessa on todella ollut sellainen tilanne, että kun ostetaan eläin, sikä tai kana tai mikä tahansa muu, se syödään kokonaan. Ja jotta sen voi syödä kokonaan, pitää osata kokata periaatteesta kaikesta. Vatsalaukusta, kananniskoista ja heltoista, ihan mistä vaan.

Itse pidän ranskalaisesta keittiöstä ja siitä, miten se ylpeästi käyttää perusmakuja ja saa niistä kaiken irti. Sisäelimiin en kuitenkaan ole ihan vielä siirtymässä. Kieltä ja häntää voin harkita. Ja luuydintä ehkä…

Les Marches, eli trendikäs Routiers.

Sunnuntai: loputon brunssi

Sunnuntaina olimme sopineet, että kokoonnumme brunssille yhden kaverini luokse. Hänellä on kaksi lasta, ja muillakin kaveriporukassa on lapsia, joten ilta- ja yömenot ovat vaihtuneet päivämenoiksi, ja brunssi on niistä paras mahdollinen muoto. Niinpä meidät oli kutsuttu kaverilleni kahdeksi, ja olimme varautuneet menemään sinne cremant-pullon ja itse leipomamme jogurttikakun kanssa. Noh, puoliltapäivin tulee viesti, että älkää nyt ihmeessä tulko ennen kolmea, ja sehän sopi meille, koska vielä yhdeltä olimme ostamassa kukkia ja kakkua varten kananmunia torilta. Opin siinä sitten samalla, että ranskalainen jogurttikakku valmistetaan käyttäen mittana jogurttipurkkia. Ensin kumoat siitä jogurtin kulhoon, ja sitten mittaat samalla mitalla kolme kertaa jauhoja, kaksi kertaa sokeria, kaksi mitallista nestettä ja yhden mitallisen haluamaasi hedelmämurskaa, joka meillä oli kuutioitua ja kattilassa pehmeäksi haudutettua omenaa. Homman nimi on siis se, että mittasuhteet pysyvät samana, kun käyttää jogurttikuppia. Kaverini tosin kertoi, että hänen mummonsa laittoi ohjeeseen vielä yhden mitallisen öljyä, mutta me emme laittaneet, koska siitä kuulemma tulee hivenen liian tuhti niin.

Tuliaiskukkia brunssin isäntäväelle.

Kello taisi olla lähempänä kolmea, kun vihdoin lähdimme uunituore kakku ja muut viemiset mukanamme kohti toisen kaverimme kotia, ja siellä päivä jotenkin vaan kului. Kaverini on ollut jo vuosikymmeniä yhdessä Sloveniasta kotoisin olevan miehensä kanssa – jo silloin kun opiskelimme yhdessä Essexissä – ja he vierailivat luonani ehkä seitsemän vuotta sitten. Silloin he ihastuivat suomalaiseen designiin, Iiittalaan ja Marimekkoon ja Artekiin ja suomalaisiin muotoilijoihin, ja nyt heidän kotinsa oli kuin suomalaisen designin showroom. Siellä oli Marimekon pöytäliinat, Aalto-maljat, Iittalan astiat ja kukkaruukut, Eero Aarnion tuolit, ja vaikka mitä muuta. Olin yhtä aikaa hämmentynyt ja onnellinen ja ylpeä.

Tuliaiskukat, Aalto-maljakossa tietenkin.

Toisen kaverini mies on kanadalainen, ja hänen kanssaan on ollut tapana puhua jääkiekosta – sattumalta. Ja yleisesti ottaen puhuimme niitä näitä maailman laidasta laitaan, nauroimme tosi paljon. Välillä joku kokkasi jotain, välillä joku kävi lasten kanssa leikkipuistossa, välillä joku kokkasi jotain muuta. Ja kello oli kuin yllättäen kymmenen.

Tätä kuvaa katsellessa meinaa vähän herkistyä. Oli taas ihanaa.

Näitä hetkiä kaipaan joka kerta, kun ajattelen Pariisia. Kaipaan pitkiä brunsseja, puistopiknikkejä, juustokauppoja, viinikauppoja, museoita, ihmisiä, naurua, hyvää ruokaa, ihmisiä, ja – mainitsinko jo ihmiset. Minulle nämä retket ovat aina niin merkittäviä ja onnellisia, etten tiedä miten sen voisi edes pukea sanoiksi. Kun sitten maanantaiaamuna lähdin kahdeksan aikaan kohti lentokenttää, olin hetkeksi imenyt itseeni sitä, millä jaksaisin taas vuoden.

Heippa Seine ja Eiffel, nähdään taas.