Paluu Vietnamiin – Hoi An sesongin ulkopuolella

Kuten taisin kertoa aikaisemmin, tämän talven kohdemaa oli muun perheen äänestämä. Itse olisin vieläpä Vietnamin sisällä valinnut aurinkovarman Phu Quocin saaren, jonne olisi myös päässyt lentämään Hong Kongista, mutta muu perhe halusi eri puolelle. Niinpä siis päädyimme Hoi Aniin.

Off season – uhka vai mahdollisuus?

Olimme matkustaneet ennenkin off-season-aikoina eri puolilla maailmaa: Karibialla kesällä, jolloin siellä on sadekausi (ei satanut), Balilla helmikuussa, jolloin siellä on sadekausi (ei satanut) ja viimeksi Fijillä helmikuussa, kun siellä on wet season (satoi joka päivä, mutta myös paistoi yhtä paljon). Sen vuoksi Hoi An ei ollut meille mahdoton ajatus, ja olimme henkisesti valmistautuneet siihen, että osan ajasta voisi olla pilvistä ja sateista. Lisäksi tiesimme myös, että lämpötilat keikkuisivat 20-25 asteen välissä, eli ei hellettä. Suomen kesä, joku voisi sanoa. Eräs kaveriperheemme oli vieläpä ollut viitisen vuotta sitten Hoi Anissa juuri tähän aikaan, ja heillä sadepäiviä oli parissa viikossa vain muutama. Olin siis optimistinen.

Kun matka lähestyi, aloin tapani mukaan hiukan kuitenkin katsella sääkarttoja, ja tyrmistyin. Hoi Aniin luvattiin sadetta ihan koko ajaksi. Ei auringon hitustakaan, vaan sadetta. Rehellistä sadetta. Ihan tällaista en kuitenkaan ollut ajatellut.

Kun sitten lopulta, viisi tuntia myöhässä, puolenyön aikaan saavuimme Da Nangin kentälle, satoi vettä. Olin varannut Bookingin kautta kuskin, joka oli hurjasta myöhästymisestä huolimatta paikalla odottamassa meitä, ja vei meidät Hoi Anin puolelle. Matka näiden lähes kiinni toisissaan olevien kaupunkien välillä kestää reilun puoli tuntia. Saavuimmekin siis hotellille hieman yhden jälkeen yöllä, umpiväsyneinä ja kaaduimme suoraan sänkyyn. Seuraavana päivänä näkisimme, miltä sateinen maisema ympärillämme näyttää.

Harmaata, mutta kaunista. Hotellin rannalta joelle.

Hoi An Coco River – vietnamilaisen ystävällisyyden taidonnäyte

Aamulla saimme itsemme hereille juuri ja juuri aamiaiselle, jonka jälkeen aloimme pikku hiljaa ottaa selvää paikasta. Hotellimme, Hoi An Coco River, oli pieni ja kaunis, ja sijaitsi joen vartta kulkevalla pikkukadulla, noin neljä kilometriä Hoi Anin vanhan kaupungin ulkopuolella. Hotellissa oli pieni ja viihtyisä Spa, ja sitä aioimme todellakin käyttää. Kroppa suorastaan huusi hierontaa. Lisäksi hotellilla oli kaksi ravintolaa, joista toinen oli rannassa, joen päälle rakennetulla bambuterassilla. Sadekaudella joki ei tietenkään ole kauneimmillaan, ja nyt kun sateet olivat jatkuneet ennätyspitkään, joki oli jopa aika pelottavan harmaa. Illalla sitä ei huomaa, vaan voi keskittyä paikan kauniisiin lyhtyihin ja valoihin.

Meillä oli kahden makuuhuoneen huoneisto, joka oli oikein siisti ja sopi tarpeisiimme. Viihtyisimme täällä kyllä varmasti, ja sadekeli alkoi jo tuntua jotenkin rauhoittavalta tekijältä: emme olisi suuna päänä säntäilemässä joka paikkaan.

Ensimmäisen aamiaisen jälkeen päätimme lähteä kävelemään omaa kotikatua pitkin ja etsiä kaupan. Kuten Aasian maissa usein on, pieniä Mini Martteja löytyy joka kulmalta, ja niissä myydään milloin mitäkin. Meidän kulmaltamme löytyvästä kaupasta sai juuri sopivasti vettä, juomia ja pikku naposteltavaa, ja pari muutakin tarpeellista asiaa. Ravintoloita emme ihan läheltä bonganneet yhtään, mutta muutama kahvila kadulla oli.

Liikkuminen paikasta toiseen

Hoi Anin vanhaan kaupunkiin, Unescon maailmaperintökohteeseen, oli sen verran monta kilometriä matkaa, emme tulisi kävelemään sinne. Pyörillä matkanteko onnistuisi, mutta ei sateella. Olin saanut tässä maassa paljon aikaa viettäneeltä ystävältäni vinkin Crabista, jonka olikin Thaimaasta tuttu kuljetusappi, ja totesimme, että se oli täällä käytännöllinen. Matka hotellilta keskustaan maksoi 2-3 euroa, eli tulisimme varmasti käyttämään sitä.

Mini jonkun ihanan ravintolan ihanassa pikku puutarhassa illallishommia odottelemassa.

Myös hotellilta sai tilattua kyytejä, ja kaupungilla oli sekä riksoja, että hauskoja sähköautoja, joiden avovaunuihin mahtui kerralla enemmän ihmisiä. Mikään ei maksanut paljoa, eli liikkumisesta meillä ei tulisi kamalia kustannuksia.

Koska oli uudenvuoden aatto, päätimme lähteä keskustaan katsomaan meininkiä ja syömään. Hereillä tuskin jaksaisimme olla vuoden vaihtumiseen saakka, mutta halusimme vähän fiilistellä juhlatunnelmaa kaupungilla.

Hoi Anin vanha kaupunki ja Night Market

No niin, sanon tämän nyt tässä, enkä (ehkä) palaa siihen enää uudestaan, mutta Hoi An on aivan superkaunis paikka. Harvoin tulle järkyttävää halua kuvata jokaista rakennusta ja kulmaa, mutta täällä tuli. Kaupungin pääväri on lämpimän keltainen, joka yhdistyy vietnamilaiseen tummaan puuhun. Jokaisen rakennuksen yhteydessä on pieniä yksityiskohtia täynnä oleva puutarha ja kaikkialla roikkuu värikkäitä lantern-lyhtyjä. Vanha kaupunki on kuin kävelisi jossakin epätodellisessa ulottuvuudessa, ajassa satoja vuosia sitten, kun kaduilla käveli kolmiohattuisia naisia ja miehiä kantamassa ikonista jättimäiseltä vaa’alta näyttävää hedelmäkoriviritelmää, mikä lie sen nimi onkaan. Ja niitä todella näkyi katukuvassa.

Night Market vastarannalta katsottuna uuden vuoden aattona.

Mutta niin näkyi myös turisteja, vaikka olimme sesongin ulkopuolella liikkeellä. Uuden vuoden juhlia menimme katsomaan Night Marketin puolelle, ja totesimme hyvin pian, että tärykalvot räjäyttävä diskojumputus, jota joenrannan ravintolat edustivat, ei ollut meidän juttumme. Lähdimme etsimään rauhallisempia sivukujia pahimman juhlahälinän ulkopuolelta, ja lopulta päätimme katsoa googlesta jonkun kivan ravintolan, jonne suunnata. Sehän löytyi ihan vierestä, ja siitä pääsemmekin seuraavaan asiaan, joka on vietnamilainen ruoka.

Mini jossakin kuvauksellisessa sisäpuutarhassa.

Vietnamilainen keittiö – olin unohtanut, miten hyvää se on

Satuimme löytämään sivukujalta googlessa täydet viisi tähteä saaneen vietnamilaisen ravintolan, joten päätimme mennä sinne, koska se oli sattumalta ihan vieressä. Valinta oli mainio, sillä ruokalista oli pullollaan perinteisiä vietnamilaisia annoksia, ja tuttuni lause, ”olen syönyt elämäni parasta morning gloryä Juuri Hoi Anissa” oli jäänyt mieleen. Tilasimme siis vähän kaikkea ja söimme itsemme tärviölle. Mikä makujen ilotulitus: juuri sopivasti yrttien raikkautta, chilin tulisuutta ja kalakastikkeen suolaisuutta. Tässä keittiössä on moni asia kohdallaan ja tasapainossa, ja jos Thaimaalainen keittiö on aina kuulunut suosikkeihimme, vietnamilainen keittiö pääsee kyllä mukaan kärkikahinoihin. Se yhdistää todella taidokkaasti kiinalaisen keittiön ja kaakkoisaasialaisen keittiön parhaita puolia ja makuja. Ja kaiken kruunaa runsas kasvisten käyttö ja yritit, etenkin minttu, joka kutittelee pippurisena raikkautena monen perusmaun kaverina.

Mini poskettoman hyvän uuden vuoden illallisen äärellä.

En aio kertoa jokaista ravintolaa tai ruokalajia tältä reissulta, koska se tuskin kiinnostaa ketään, mutta kerään tähän (ja ehkä seuraavaan blogiin) suosikkeja. Yksi niistä siis oli ehdottomasti Gia Thien Com Nha, jossa söimme uuden vuoden illallisen.

Toinen kohokohta oli sitäkin ehdottomammin My Sonin raunioiden lähellä, kadunvarsikuppilassa saatu oppitunti vietnamilaisten pannukakkujen oikeaoppiseen kokoamiseen. Siinä yhteydessä rakastuin kaikkeen, minkä voi rullata yrttien kanssa riisipaperin sisään. Ihana tarjoilija kertoi meille muutenkin paikallisen Cham-kulttuurin mauista ja ruuista ja opetti meitä syömään niitä oikein.

Vanhassa kaupungissa olemme istuneet lukuisissa ihanissa pikku puutarhoissa sekä illallisella, että lounaalla, mutta rakennuksena upea, ja kahvista erityismaininnan ansaitseva paikka oli Fefe roastery, joka myös sijaitsee yhden käsittämättömän kuvankauniin aukion laidalla vanhassa kaupungissa.

My Sonin rauniot

Koska sää ei todellakaan suosinut meitä, ja ulkona oli jatkuva pilvimassa, päätimme, ettei sitä kannattanut jäädä itkemään. Kunhan ei sada, asioita voi tehdä. Niinpä sitten yhden pilvisen, mutta kuivan päivän aamuna varasimme kuskin viemään meidät vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitseville My Sonin raunioille.

Matkalla näimme silmänkantamattomiin riisipeltoja, jotka tähän aikaan vuodesta olivat ruskeita, laajoja vesialueita. Kolmiohattuiset hahmot kulkivat niitä pitkin ja istuttivat riisiä. Joidenkin kuukausien kuluttua koko tämä maisema olisi tasaista, vihreää riisipeltoa kaikkialla.

Kun sitten aloimme nousta kohti vuoria, aloin olla onnellinen päivän pilvisyydestä. Vehreät, läpitunkemattomat rinteet näyttivät aavistuksen sumuisessa, mutta oudon kirkkaassa pilvipoudassa kertakaikkisen epätodellisilta, ja kun sitten vihdoin saavuimme My Son Sanctuaryn alueelle, oli kuin olisi sukeltanut johonkin satuun. Erilaiset vihreän sävyt muuttuivat etäisemmillä rinteillä sinisiksi ja harmaiksi, ja usva kierteli ylös vuoren rinteitä. Niiden keskellä kohosivat terrakotan väriset, osittain vihreän sammalen ja aluskasvillisuuden peittämät rauniot, jotka olivat paikoin ajan tummentamat. Olimme mykistyneitä.

My Sonin alueella on elänyt sen aikaisen Vietnamin hindulainen kansa, eli useampia Cham-klaaneja, jotka yhdessä muodostivat Champa Kingdomin. Myöhemmin buddhismi ja muut uskonnot ovat vallanneet jalansijaa hindismiltä, mutta täällä se oli läsnä Shivan kahdeksankätisissä patsaissa ja erilaisissa seinäkuvioissa. Paikka onkin tärkeä Intian ja Vietnamin yhteishanke, jonka arkeologiset kaivaukset ovat molempien maiden rahoittamat. Se on lisäksi ainutlaatuinen jäljellä oleva historiallinen todiste Cham-kansojen edistyksellisyydestä ja ajanjaksosta, josta tiedetään vain vähän.

Paikka vuorien välissä, lähellä muinaista Hoi Anin satamakaupunkia ja vuorilta virtaavan joen ääressä tarjosi hyvät yhteydet liikkua ja viljellä maata, mutta helpon puolustaa. My Sonin palatsien rauniot ovat tärkeä osa erästä merkittävää aikakautta Kaakkois-Aasian historiassa, eikä missään muualla My Sonin alueen ja Cham-kansojen historiaa ole yhtä paljon jäljellä. Siksi olikin surullista nähdä, kuinka Vietnamin sodassa raunioita on pommitettu ja tuhottu - pyyhitty maailmankartalta historiaa, jota ei ole missään muussa maailmankolkassa tai vuoren laaksossa. Cham-klaaneista lähtöisin olevia vietnamilaisia tulee paikalle samalla tavalla turisteina kun mekin – mutta he tulevat löytämään omia juuriaan. Kadunvarsikahvilan tarjoilija kertoi meille tästä, samalla kun valitsi meille lounaspöytään perinteisiä Cham-herkkuja.

Näin tehdään oikeaoppinen Cham-pannukakku tienvarsikuppilassa, vuorten keskellä.

Nämä ovat hetkiä, joita kokee vain matkoilla, ja yhtä lailla hetkiä, joita varten matkustaa. Meillä päiviä Hoi Anissa olisi jäljellä vielä yli viikko, ja olimme päättäneet uhmata säitä, ja nauttia jokaisesta päivästä. Kirjoittelen loppulomasta, lantern-lyhtyjen maalaamisesta, taidekaupoista ja kaikesta, mitä emme vielä ole ehtineet tehdä, seuraavassa blogissa.