Hoi Anin ympäristö ja aurinkoisten päivien puuhia

Kyllä, sää teki yllätyskäänteen, ja aurinko alkoi pikkuhiljaa pilkistellä pilvien raoista. Sitä odotellessa olimme kuitenkin varautuneet vielä sadepäivän puuhilla ja varanneet lantern-lyhtyjen rakennuskurssin.

Lyhtytyöpajan opettaja omassa ympäristössään.

Lyhtytyöpaja – vahva suositus

Koska meillä piti olla edelleenkin sateinen päivä, varasimme aamupäivälle lyhtyjentekokurssin. Auto haki meidät hotellilta ja vei pienen ajomatkan päähän peltojen keskelle, josta löytyi lyhtypaja. Se oli yksinkertainen ulkorakennus, joka kätki sisäänsä satoja erikokoisia ja -muotoisia lanternoja. Pääsimme itse ensin valitsemaan haluamamme kankaat lyhtyihin, ja mukava opas opetti meille, miten kangas pingotettiin ja liimattiin puukehikon päälle. Helppoa se ei ollut, mutta jokainen sai lyhdyn tehtyä - toiset vähän vahvemmin paikallisen avustuksella kuin toiset.

Tämän jälkeen lyhtyä sai maalata haluamallaan tavalla. Oli hauska nähdä, miten lastenkin visiot alkoivat toteutua kangaslyhdyn pinnalla, ja lopputuloksena saimme aikaiseksi neljä ehkä yllättävänkin kaunista lopputulosta, joista tulisi mukavat koristeet ja muistot kotiin. Lisäksi lyhdyt menivät kätevästi kasaan, ja saimme ne viimeisenä päivänä jopa pakattua täpötäysiin matkalaukkuihimme. Tällaistakaan asiaa ei olisi ehkä tullut kokeiltua, jos olisi ollut täysin aurinkoinen keli, ja sen mukaiset puuhat.

Sitten se tuli: täyskäänne säähän

Vaikka säätiedotus oli näyttänyt lohduttoman sateiselta koko kymmenen Vietnamin matkapäivän ajalle, alkoi joku taika toteutua, ja pilviverho ohentui ohentumistaan. Ensimmäisenä lupaavan vähäpilvisenä aamuna otimme pyörät alle, ja päätimme lähteä katsomaan noin neljän kilometrin päässä olevaa rantaa.

Mies, Teini ja hiljalleen kirkastuva taivas Cua Dailla.

Cua Dain rannalle päästyämme oli vielä pilvistä, mutta valo lisääntyi koko ajan. Kävimme hetken rannalla kävelemässä ja päätimme jatkaa matkaa seuraavalle, ehkä alueen tunnetuimmalle An Bang Beachille. Matkaa sinne oli muutama kilometri, ja sen aikana sää teki käänteen: taivas tyhjeni pilvistä, ja An Bangille päästyämme aurinko paistoi jo lähes siniseltä taivaalta. Mikä riemu! Kävelimme rantaa pitkin hetken aikaa sopivaa lounaspaikkaa etsien, ja päädyimme lopulta ihanaan pieneen rantaravintolaan katselemaan aurinkoisia aaltoja. Mini vetäisi saman tien kengät jalasta ja juoksi riemusta kirkuen aaltoihin hyppimään – tietysti sillä seurauksella, että oli lopulta päälakea myöten märkä, mutta ikionnellinen. Kyllä, joku muukin oli kaivannut aurinkoa kuin minä!

Uskomattoman edullisen ja äärettömän herkullisen rantalounaan jälkeen jokainen meistä oli yhtä hymyä. Lounas neljälle muutamalla oluella ja limulla maksoi alle 20 €, ja oli kertakaikkiaan hyvää. Papaijasalaatti ja banh mi -patonki ei ehkä missään ole maistunut tälle! Vatsat täynnä päätimme vielä ajella vähän pidempää reittiä kotiin, ja riisipeltojen välissä mutkittelevat tiet olivat aurinkoisessa iltapäivässä aika ihana kokemus.

Siitä, ja auringosta, johtuen otimme pyörät alle myös seuraavana päivänä, joka kirkastui pilvettömänä ja lämpimänä heti aamusta alkaen, ja suuntasimme samaa reittiä An Bangin rannalle. Tällä kertaa varauduimme kunnon rantakamoilla ja otimme kiintopisteeksi vähän isomman rantaravintolan, jolla oli aurinkotuoleja ja -varjoja rannassa, ja hyvä ravintola niiden yläpuolella rinteessä. Saimme yhdistettyä Teinille katoksen, jossa piirtää ja lukea, Minille aallot ja hiekkalinnahommat, ja meille aikuisille vähän kaikkea, mutta myös hyvät vessat. Pieni, mutta tärkeä juttu. Tällä kertaa viihdyimme rannalla ravintolan, Soul Kitchenin fasiliteeteissa koko päivän, ja iltapäivästä, jolloin vuorovesi nousi lähes ravintolan portaille saakka, ja rantavahdit kielsivät rannalla uimisen isojen aaltojen takia, ajelimme tuttuja reittejä riisipeltojen halki kotiin. Loma, nyt se tuntui todella siltä itseltään.

Hoi Anin vanha kaupunki auringonpaisteessa

Olimme päättäneet, että yhtenä päivänä lähtisimme kiertämään vanhaa kaupunkia päivällä, koska olimme periaatteessa olleet siellä vain illalla syömässä, ja vaikka satojen lanternojen valot pimeään aikaan ovatkin upeita, oli kaupunki varmasti upea myös päivänvalossa. Ja olihan se.

Oi siis kaupunkipäivän aika, ja voi hyvänen aika sentään, miten kaunis Hoi An on! Lupasin, etten toista sitä sataa kertaa, mutta pakko sitä on toistella ehkä vielä tässä. Päivänvalossa värit tulevat ihan eri tavalla esiin, ja auringossa kylpevä keltainen satukaupunki sai huokailemaan vähän väliä.

Meillä oli muutamia asioita, joita halusimme ostaa: kahvia nyt ainakin. Ja ehkäpä taulun, johon olimme ihastuneet eräässä galleriassa ensimmäisellä kerralla näitä kujia kierrellessä. Myös lapsilla oli joitakin omia toiveitaan, ja pyöräilimme toteuttamaan niitä. Valitsimme hotellin henkilökunnan neuvomana reitin kaupunkiin joen rantoja kulkevia pikkuteitä pitkin. Se oli hyvä päätös ja katselimme paikallista elämää taas kerran suunnattomalla mielenkiinnolla fillaroidessamme paikallisen asutuksen läpi kohti kaupunkia. Oli myös kiinnostavaa nähdä, miten muutama sateeton päivä alkoi muuttaa joen väriä: ruskean harmaa vesi alkoi muuttua vihertäväksi, ja paikoittain joki oli ihanan turkoosi. Sitä ympäröivä, sadekauden jälkeinen vehreys oli myös mieletöntä.

Ostokset saatiin suoritettua ja ostettua paljon hyvää kahvia ja kaikenlaista, ehkä vähän turhaakin tuliaista kotiin. Olimme jotenkin kaikki niin inspiroituneita kaikesta, että teki mieli ostaa muistoja joka kulmasta ja ajatuksesta. Laukkujen pakkaamisesta ei tulisi helppoa.

Turistihommia ja kokkauskurssi

Koska paikalliset sanoivat, että aurinkoisia päiviä tulisi vielä lisääkin, varasimme seuraavalle päivälle ohjelmaa, jossa oltaisi ainakin osittain ulkona. Suuntasimme siis iltapäivällä kokkauskurssille, jonka osana oli paikalliselta torilta ostosten tekeminen, ja ennen varsinaista kokkailua ajelu coconut riverillä paikallisilla pyöreillä veneillä.

Torin osuus reissusta oli hauska. Opimme monta jännää juttua, niin kuin esimerkiksi, että dragon fruiteja todellakin on kolmen värisiä: tätä punaista versiota olimme ihmetelleet aamiaisella, ja päättelimme, että se oli vaan värjätty. Ei ollut. Nyt osaisimme myös ostaa erivärisiä verisoita vain hedelmän muodon perusteella. Maistelimme kumkvatteja, litsin kaltaisia rambutaneja ja erilaisia yrttejä, joista Vietnamin korianteri oli ihanaa ja selitti monen ruoan makua, mutta fish basil oli nimensä mukaan aika kamalaa: basilikaa, joka maistui kalalle. Toisaalta jossakin paikallisessa kalaruuassa se varmasti toimii loistavasti.

Aika mukavan torireissun jälkeen tulikin ohjelman ei niin mukava vaihe: veneajelu. Meidät siis vietiin pieniin pyöreisiin veneisiin, joita souti paikallinen setä tai rouva. Osa heistä oli todellisia turistiviihdyttäjiä, ja tämä oli aika surullinen kokemus. Turisteille soitettiin veneissä gagnam stylea ja soutajat pyörittivät veneitä rahasta. Sitten yritettiin houkutella kaislikosta esiin rapuja, nähtiinkin pari. Teini summasi asian hienosti: tunsin myötähäpeää siitä, että he tekivät itse pilkkaa omasta aasialaisuudestaan. Ja tämä oli juuri täydellisesti summattu. Emme me halunneet nähdä turistihömppää rantakaislikossa, vaan kuulla ja ymmärtää, mitä nämä veneet alunperin ovat olleet, miksi niistä on tehty pyöreitä, mitä niillä tehdään ja miten ne liittyvät kulttuuriin. Mutta siitäpä ei harmiksemme kerrottu mitään.

Varsinainen kokkikurssiosuus olikin sitten varsin kiinnostava ja opettava. Valmistimme neljä eri ruokalajia aika lailla alusta loppuun. Veneretken aikana meille oli tosin pilkottu osa raaka-aineista valmiiksi, ettei preppausta tarvinut tehdä ihan alusta saakka itse. Opettelimme valmistamaa papaijasalaatin, friteeratut possu-kana-kevätrullat, perinteisen kalan saviruukussa ja vietnamilaiset pannukakut. Etenkin ensimmäinen ja viimeinen resepti kuuluivat omiin suosikkeihini.

Saavuimme hotellille mahat täpötäynnä ja jokseenkin onnellisina, osin hämmentyneinä. Summattuna tämä päivä oli opettanut seuraavaa: emme pidä turistihommista ja pidämme paikallisuuden ymmärtämisestä.

Synttärit, maalauskurssi ja ihana illallinen lyhtyjen alla

Tähänkin reissuun kuului yksi perinne: minun syntymäpäivieni juhlinta. Tiesin, että Mies oli varannut meille pöydän vanhaan kaupunkiin ravintolaan illaksi – en tosin tiennyt ravintolaa – mutta päivällä otimme pyörät alle ja ajoimme vähän toisenlaisiin puuhiin. Mies oli nimittäin löytänyt netistä myös paikallisen taiteilijan, joka piti maalauskursseja ateljeessaan joen rannalla, ja olimme varanneet kahden tunnin maalauskurssin sinne. Jos edellinen päivä oli vähän kehnohko kokemus, tämä oli ihan toista maata. Ateljee oli uskomattoman kaunis ja maisema sen ikkunoista ulos joelle oli juuri sellainen, mitä voin kuvitella taiteilijoiden tarvitsevan inspiraatioonsa.

Käsittämättömän kaunis ateljee.

Niinpä siis istuimme pari tuntia taiteilijan opissa ja teimme kaikki hienot teokset. Omani ei ehkä ihan ollut sellainen, kuin miksi sen päässäni kuvittelin, mutta opin monta uutta juttua akryylimaalauksen tekniikoista ja sain ihastella paikkaa siinä sivussa. Lasten työt olivat aivan upeat, ja Mies nyt on tietysti näissä hommissa omaa luokkaansa. Saimme kyllä vuolaat kehut opettajalta koko perhe: hän oli erityisen iloinen nähdessään, että olimme paikalla koko vahvuudella, ja että lapsetkin maalasivat innoissaan.

Illalla sitten paljastui Miehen valitsema paikka: vinkin hän oli saanut loistavan vinkin Hoi Anissa monta kertaa käyneeltä kaveriltaan. Grandma Kitchen oli varannut meille pöydän jokinäkymällä, ja vaikka paikka oli aivan täynnä, pieni puutarha oli silti miellyttävä ja ruoka hyvää, palvelusta puhumattakaan. Sain jopa syntymäpäiväkakun, jota koko henkilökunta tuli tarjoilemaan laulun kera. Myönnetään, tykkään tällaisista vähän mauttomista yllätyksistä. Tämä syntymäpäivä jää kyllä hienona kokemuksena mieleen.

Eräs kotimatka kaupungista, ja The Putki, jolla on seuraavassa blogissa merkittävä rooli.

Mutta sitten seuraavana päivänä olisi kotimatkan aika, ja sehän olikin aivan oma tarinansa…