Hong Kong - suuri kaupunki ja autenttinen tunnelma

Tämän talven matkan aloitus oli kuin jännitysnäytelmästä: Minä olin kauheassa flunssassa koko joulunpyhät ja päivää ennen lentoa mies alkaa oksentaa ihan olan takaa. Vaan niin taas kuitenkin jotenkin selätettiin kaikki haasteet ja päästiin matkaan.

Kaupunki ylhäältä Victoria Peakilta nähtynä.

Pitkä lento Hong Kongiin

Koska jokainen oli jollakin tavalla nuutunut ja väsähtänyt lähtöpäivänä, teimme päätöksen, että jos koneen Premium Economyssä vain on tilaa, hankimme matkustusluokan korotuksen koko jengille. Nyt tulisi hyvät yöunet tarpeeseen, ja mielessä kummitteli vielä edellisen vuoden matkaan lähtö, kun kukaan ei nukkunut minuuttiakaan Bangkokin-lennolla takana itkevästä vauvasta johtuen. No, kävikin sitten niin, että Premiumissa oli vain kolme paikkaa, emmekä halunneet jättää ketään yksin tavalliseen penkkiin, joten otimme ne kolme paikkaa plus yhden bisnekseen. Ja sitten kun arvottiin, kuka sinne menee, veti Teini argumentoinnissa pisimmän korren. Voittajaperustelu meni näin: Mutsi, kun kohta joudun kuitenkin maksamaan omat reissuni itse, ei mulla ole ikinä varaa lentää bisneksessä. Niin eikö nyt voisi olla se kerta, että saan tietää, miltä se tuntuu. Fair enough, teini nautti 12 tuntia täyttä rauhaa bisnesluokassa ja nukkui mukavasti vaakatasossa.

Mutta tässä tulee hyvä vinkki Premium Economyyn: etummaisen rivin paikat on tosi hyvät. Niissä jalkojen jatko-osa pääsee kunnolla oikeuksiinsa, ja minä pienenä ihmisenä sain jalat ihan kunnolla suoraksi. Fiilis oli melkein kuin olisi ollut oikein vaakatasossa. Vastaisuudessa osaan jo bongata näitä paikkoja, sillä ne ovat huomattavasti (siis todella huomattavasti) paremmat kuin economyn penkit, ja silti hintaa tulee lisää suhteellisen vähän. Etenkin kun sillä saa vielä paremmat ruuat, ja juomatkin kuuluvat hintaan. Niinpä siis nukuin lennolla ennätykselliset 8 tuntia ja kun herättiin, olikin kivasti taas ruokakärry vieressä ja pari tuntia lentoa jäljellä.

Muutenkin yön viimeinen, 00:50 lähtevä lento oli itse asiassa ihan superhyvä aika. Kenttä oli puolityhjä, ellei lähes tyhjä, minnekään ei tarvinut jonottaa ja loungessa oli tilaa. Lapsille tulee olemaan julma pudotus todellisuuteen, kun kohta ehkä menetän One Worldin kultatasoni, jonka edelliseltä pitkältä reissulta sain, eikä jokaista reissua voikaan aloittaa kauhean mukavasti loungesta. Tai voi, mutta vaatii rahaa.

Ensitunnelmat Hong Kongista

Laskeuduimme paikallista aikaa puoli seitsemän illalla, mikä tuntui tosi omituiselta, koska olimme olleet hereillä vasta joitain tunteja. Niinpä siis päätimme mennä kaikessa rauhassa julkisilla keskustaan ja vieläpä kävellä metrolta hotellille parinkymmenen minuutin matkan. Se olikin tosi hyvä päätös. 12 tunnin istumisen jälkeen kaikki liikkuminen, vaikka kaikkien kamojenkin kanssa, oli tervetullutta.

Hong Kongin kenttä on suuri, mutta selkeä, ja erityisen hyvä oli sieltä kulkeva Express-juna keskustaan. Se kulki viimeiselle, eli ihan keskustan Hong Kongin pysäkille 24 minuuttia, oli siisti ja maksoi kaikilta meiltä yhteensä 36 euroa. Mieleen palasi elävästi Sydneyn lentokenttäjuna, jossa yhden ihmisen hinta oli lähestulkoon sama.

Kun sitten pääsimme päättärille, aloimme kiivetä kaikkien kamojen kanssa kohti Bishop Lei International Housea, jossa meillä oli huone varattuna. Tiesin, että se sijaitsi lähellä Sohon aluetta, jonka piti lukemani mukaan olla täynnä kivoja ravintoloita ja kapeita kujia, ja olihan se. Tänne tulisimme todellakin seuraavana iltana syömään. Mutta tänään olimme päättäneet vain mennä hotellille ja hoitaa syömiset vaikka tilaamalla jotain huoneeseen.

Rinnettä ylös kohti hotellia - hetken ennen kuin löysimme kuuluisat Mid-levelin liukuportaat.

Sohon läpi meni, meidän suureksi pelastukseksemme, liukuportaat, joilla pääsimme porhaltamaan melkein koko matkan Mid-levelille, jossa sijaitsi meidän pilvenpiirtäjämme – hiukan vanhentunut, mutta siisti ja toimiva. Ja hyvä niin, sillä Miniltä meinasi loppua jo voimat, koska potkulautalaukku ei ole maailman kevyin kulkuväline ylämäessä.

Mutta taistelu palkittiin, ja Hong Kongin skyline hotellihuoneen ikkunasta oli kiipeämisen arvoinen. Sitten vielä googlasimme paikalliset Woltit, ja päädyimme tilaavaan Deliveroolla intialaista huoneeseen. Ja vaikka oli vasta herätty, kummasti uni alkoi kuitenkin tuntua hyvältä idealta kaiken tämän jälkeen. Joten lepo, ja huomenna uusiin seikkailuihin. (Toim. huom. kaikki muut nukkuivat, paitsi minä. Pyörin hereillä kahteen saakka, ja heräsin viideltä, enkä enää saanut nukuttua - melatoniineista huolimatta. Sen siitä saa kun nukkuu liian hyvin koneessa…)

Lantaun saari ja Big Buddha

Ensimmäisen päivän olin suunnitellut jo etukäteen, sillä Tripadvisorin mukaan Lantaun saarelle kulkeva cable car –köysirata oli näkemisen arvoinen, ja saaren huipulla kohosi valtava buddha-patsas, joka toimi muistomerkkinä sen juurella olevalle luostarille. Olin siis ostanut liput sinne, ja vaikka olimme heränneet aamuviideltä, koska sisäinen kello oli täysin kuutamolla, matkaan oli lähdettävä. Nähtävyyden ympärille oli myös rakentunut Ngong Pinin kylä, jossa oli jos jonkinlaista ravintolaa ja kauppaa, mutta myös upeat näkymät yli Hong Kongin lentokentän ja Lantaun puolen rannan pilvenpiirtäjien.

Lähdimmekin siis jo tuttua reittiä alas kohti Hong Kong stationin rautatieasemaa – sama, jolta tulimme eilen kentältä – ja sieltä matka vei tänään yhden metrolinjan päättärille, josta cable carit lähtivät. En ollut raaskinut ostaa meille lasipohjaista, kalliimpaa vaunua, vaan matkustimme ylös ihan tavallisessa korissa, ja se oli ihan loistava asia, sillä minua kyllä kauhistutti jo sekin. Mutta samalla oli kyllä kiva ihastella ympärillä levittyvää vehreyttä: Hong Kong on omituinen yhdistelmä lähes trooppista kasvillisuutta ja pilvenpiirtäjiä. Mutta yhtä aikaa kaupunki on siisti, toimiva, ei lainkaan kaoottinen ja tunnelmaltaan sellainen, että Teini rakasti sitä. Se kuulemma “resoneittasi syvällä hänen sielussaan!” Asia selvä, tätä en osannut ennakoida.

Paikan päällä reippailimme ylös Buddha-patsaalle ja kiersimme sen sisältä löytyvän pienen taidenäyttelyn, ja siinä kohtaa päivää Minin voimat alkoivat edellisen matkapäivän päätteeksi olla niin lopussa, että kylässä syödyn lounaan jälkeen ainoa järkevä päätös oli mennä ottamaan päiväunet hotellille, ennen kuin lähtisimme Sohoon etsimään illallispaikkaa.

Soho, eli omat huudit

Olin valinnut tarkkaan, missä päin kaupunkia asuisimme, koska kahdessa kokonaisessa päivässä sillä oli iso merkitys. Ja Soho oli loistava päätös. Se oli täynnä ihania ravintoloita, kapeita kujia, ja Mid-Levelille, eli rinteen yläosiin kulkevat liukuportaat olivat mukava tapa päästä lähes suoraan hotellimme ovelle. Hämmästykseksemme aamulla, kun etsimme aamiaispaikkaa, portaat kulkivat alaspäin, eikä ylös, kuten edellisenä iltana. Kun sitten tulimme ala-asemalle eli Hong Kongin asemalle, olimme viimeiset ihmiset, jotka portaista tulivat alas. Sen jälkeen portaiden alapäässä odottanut setä nimittäin käänsi niiden suunnan ylös. Olimme ihan ihmeissämme ja mietimme, miten suunnan vaihdot oli ajoitettu, ja miksi ne kääntyivät ylöspäin juuri nyt. Myöhemmin näimme kyltin, jossa kerrottiin, että ne kulkevat alas vain aamuisin kymmeneen saakka, jonka jälkeen ne kulkevat ylös aina puoleen yöhön saakka. Olimme siis tässä 7 miljoonan asukkaan kaupungissa viimeiset, jotka tulivat niitä portaita tänä päivänä alas. Saavutus sekin.

Omilla huudeilla eli Sohossa, käuhean kätevillä liukuportailla kotia kohti.

Illalla kuitenkin tulimme portaita alas puoleen väliin rinnettä, Sohon (eli South of Hollywood street) aluetta ja etsiydyimme mukavaan italialaiseen ravintolaan. Sen jälkeen jokainen oli niin kuitti, ettei hotellille pääsyn jälkeen kulunut motaakaan hetkeä, kun huoneesta kuului vain tasainen kuorsaus – vaikka jokainen meistä taisi kuitenkin myös nukkua iltapäivästä pienet päiväunet. Matkustus väsyttää, mutta nyt kun oltiin lomalla, väliunet olivat enemmän kuin sallittuja.

Toinen päivä ja tutkimusretket kaupungilla

Toisen päivän aloitimme samassa aamiaispaikassa kuin edellisen, sillä Amo Agon aamiainen oli aivan sairaan hyvä. Lapset rakastivat tuoreita croissantteja ja pain au chocolateja, ja me aikuiset söimme onnesta soikeina tuoreita marjoja ja hedelmiä jogurtilla, ja avocadoleipiä uppomunilla. Ai että, olisipa aikaa ja osaamista aloittaa joka aamu tällä tavalla. Minustakin varmasti kuoriutuisi ihan kelpo aamiaisihminen – nykyään kun aamupala jää lähes järjestäen syömättä ja sen korvikkeena toimii kahvi.

Tämän jälkeen suuntasimme kohti Peak Tram -ratikka-asemaa. Tämän puolen saaren korkeimmalle kohdalle, Victoria Peakille, pääsee nimittäin todella jyrkästi rinnettä ylös kiipeävällä ratikalla. Kun olin aamulla varaamassa lippuja siihen, verkkokauppa näytti loppuun myytyä. Mutta sivuston mukaan paikan päältä sai ostaa lippuja siitä huolimatta, joten odotettavissa oli – jonotusta.

Mies kuvaa Teiniä ja Miniä kasvitieteellisessä puutarhassa.

Matkaa asemalle olio hotellilta 600 metriä, joten lähdimme kävelemään googlemapsin ohjaamana. Pienenä kuriositeettina olimme iltapäiväunilla ja aamulla kuunnelleet ihmeellistä lintujen tai apinoiden ääniltä kuulostavaa laulua tai huutelua, mutta emme olleet nähneet oikeastaan linnun lintua. Nyt sille löytyi selitys: reitti ratikalle kulki täysin ilmaisen kasvitieteellisen puutarhan läpi, joka oli myös eläintarha, ja äänet olivat siellä huudelleiden makakien, lintujen ja muiden otusten ääniä. Aamulla unen läpi se oli kuulostanut suorastaan pelottavalta, mutta nyt ihastelimme suut ammollaan upeaa puistoa, joka oli, kuten koko kaupunki, rauhallinen, siisti ja hyvin hoidettu. Emme olisi tätäkään löytäneet, jos olisimme kulkeneet jotenkin muuten kuin jalan.

Upea kasvitieteellinen puutarha - keidas keskellä pilvenpiirtäjiä.

Peak Tram ja Victoria Peak

Metroasemalle pääsimme hieman klo 11 jälkeen, jolloin siellä oli jo aikamoinen jono. Päätimme katsoa hetken, miten jono veti, ja kun se kuitenkin liikkui koko ajan ihan mukavasti, päätimme jonottaa. Lopulta noin 45 minuutin jonotuksen jälkeen pääsimme ratikkaan ja matka ylös oli kyllä jonotuksen arvoinen. Upeat maisemat kaupungin keskustan yli avautuivat täältä vähän toisesta kulmasta kuin hotellin ikkunoista. Kierreltyämme hetken vuoren päällä ja juotuamme kupit kahvia maisemaa ihaillen, olikin aika lähteä myöhäiselle lounaalle ja pikkuhiljaa kohti lentokenttää.

Ratikalla kohti korkeuksia.

Alkuperäinen ajatus oli syödä lounasta kaupungilla ja ottaa sitten hotellin shuttle bus alas rautatieasemalle, josta Airport-juna lähti. Päätimme kuitenkin, että kentällä olisi kivempi syödä rauhassa, joten olimme kentällä hyvissä ajoin. Ja siinä kohtaa seurasi päivän positiivisten yllätysten sijaan negatiivinen: alun perin lentomme piti lähteä seitsemän jälkeen illalla, mutta nyt se oli siirtynyt lähtemään klo 11 yöllä. Meillä oli seitsemän tuntia aikaa tapettavana kentällä. Ei kai siinä, onneksi oli pelit ja pädit ja puhelimet mukana, ja kappas, tässähän oli juuri sopiva hetki kirjoittaa myös tämä blogi. Boardingiin on vielä kolme tuntia, joten ehkä tässä pitää vielä keksiä jotain shoppailuja, sillä kenttä on iso ja aikaa riittää. Mutta tämäkin kuuluu matkustamiseen, ja kyllä, rakastan lentokenttiä!

Joten tässä Hong Kong lyhyesti: odotuksia kivempi kaupunki, mutta kallis. Hotelliyö helposti 250€, ellei asu todella nuhjuisesti, neljän hengen illallinen vähintään 150€ ellei syö katukeittiöstä. einin mielestä kivoin suurkaupunki, johon hänet on raahattu. Sanavalinta hyvä kymmenen.