Bula Bula Fiji!!!

No niin, pakko myöntää, että Aucklandista Fijin koneeseen nouseminen vähän jännitti. Oseania ja Polynesian saaret on aina ollut haaveeni, ja olen lukuisia kertoja tuijotellut karttapallolta noita hurjan kaukaisilta tuntuvia saaria. Tuvalu, Vanuatu, Tonga, Tahiti, Fiji. En ehkä meinannut uskoa, että nyt olin matkalla Fijille.

Paratiisisaarella kaikki hyvin, ja aikavyöhyke on Fiji Time.

Fiji Airways – esimakua tulevasta

Maailmanympärilippumme on sidottu OneWorldin yhtiöihin, mutta OneWorldillä on lukuisia partneriyhtiöitä, joita saa käyttää tietyillä alueilla. Ja koska Fijin saaren ilmatilaa hallitsee Fiji Airways, eli mikään muu lentoyhtiö ei saa laskeutua Fijille, on OneWorld halunnut partneroitua Fiji Airwaysin kanssa, jotta saa tarjottua sitä kohteena esimerkiksi meidän kaltaisillemme matkaajille. Katselin mielenkiinnosta tihisten kanssamatkustajien erilaisia ihonvärejä ja ulkomuotoja; mitä kaikkea tämäkin koneellinen ihmisiä menisi Fijille tekemään? Ovatko kaikki lomailijoita, onko osa palaamassa kotiin, onko joku muuttamassa Fijille ja jos kyllä, niin miksi? Miksi ihmiset lentävät keskelle Tyyntä valtamerta?

Jännitys tihenee, istun lentokoneessa ja lähestyn yhtä pitkäaikaista unelmaani.

Kiinnitin ehkä eniten huomiota siihen, että todella iso osa koneeseen nousijoista muistutti jollakin tapaa intialaisia, enkä oikein keksinyt miksi. Pitänee googlailla. Joukosta erottuvat selkeästi polynesialaisen näköiset, eli saarelaiset tai saarelaisten sukulaiset, ja sitten on valtava määrä eläkeläisiä. Loma mielessä, ajattelin.

Fiji Airwaysin koneeseen nouseminen oli kuin olisi jo astunut saarelle: vastaan tulvi leppoisa musiikki ja hymyilevät lentoemännät, kukat korvien takana, toivottelivat tervetulleiksi kotiin. Welcome Home tuntuukin olevan Fijin saaren motto ainakin turisteille.

Ja jos olen vähän nalkuttanut edellisten lentoyhtiöiden tasosta (kauhea nalkuttaja, mutta Qantas oli oikeasti pettymys, Jetstar ihan katastrofi), niin nyt pääsin yllättymään positiivisesti. Reilun kahden ja puolen tunnin lennon palvelun taso oli äärettömän hyvä, ja se tarkoittaa oikeaa ystävällisyyttä, ei teennäistä ”ei muuten kiinnosta pätkääkään, mutta hymyilen silti” -ilmettä. Ja siis nyt ei ole tarkoitus moittia lentoemäntiä millään lennolla: heilläkin voi olla hyviä ja huonoja päiviä ja se on kaikin puolin ok, mutta pakko kuitenkin sanoa, että palvelun taso Fiji Airwaysillä oli hiottu kohtalaisen huippuunsa – kuten kaikki muukin lennolla ruoasta ja diginäytöistä lähtien. Yksi mukavimmista lennoista ja lentoyhtiöistä, mitä olen kokenut.

Tervetuloa Fijille. Lentokoneesta noustessa tällainen vastaanotto odotti matkustajia.

Paitsi luonnollisesti luulin taas, että tässä se oli, Tyynimeri nielaisee meidät, kun hieman ennen Fijiä kone teki muutaman ikävästi vatsanpohjasta tuntuvan ilmakuopan. Taas kuitenkin selvisimme, ja vieressäni istuva intialaisen näköinen mies sai jotakin naureskeltavaa…

Fiji Time – tervetuloa ajattomuuteen

Meitä odotti kentällä hotellilta varattu kyyti, eli mukavan oloinen vanhempi herrasmies nimelläni varustetun kyltin kanssa. Koska lento oli hitusen myöhässä (ja senkin informoiminen matkustajille oli hoidettu ensiluokkaisen hienosti), pääsisimme hotellille vasta illansuussa, eli pimeä ehtisi tulla ennen sitä. Tästähän tulisikin jännittävää, kun emme näkisi lainkaan, mikä maisema ikkunoista avautuisi aamulla.

Matkalla hotellille meitä tervehti upea auringonlasku.

Melkein kahden tunnin ajomatkan aikana Mini otti torkut ja me Miehen kanssa ihmettelimme maisemia. Taas kerran kaikki oli niin vihreää, että silmiin sattui, mutta aivan eri näköistä kuin missään muualla. Ehkä se johtuu erilaisesta kasvillisuudesta, ehkä jostain muusta, mutta jos minut tiputettaisi keskelle Fijiä, voisin sanoa helposti, että en ole Thaimaassa tai missään muussakaan tuntemassani paikassa. Eniten tuli mieleen ajelumme Guadeloupella tai Tobagolla Karibialla, muttei maisema ehkä sitten ihan sellaistakaan ollut.

Vehreyttä ja kosteutta ja runsautta, sitä on Fiji.

Matkalla opimme myös käsitteen Fiji Time, joka oli hyvä sisäistää jo tässä kohtaa, sillä Fijillä kaikki tapahtuu hi-taas-ti. Kiirettä ei ole. Ei koskaan. Jos kysyt, kauanko joku asia kestää, saat vastaukseksi olan kohautuksen ja hymyn: ei voi tietää, it’s Fiji Time.

Bula Bula, vinaka vaka levu!

Ensimmäinen asia, joka Fijillä tulee vastaan väistämättä, on ihmisten ystävällisyys. Joka ikinen sielu huudahtaa tavatessaan Bula eli Hei ja hymyilee. Ihmisille on myös tärkeää oppia ihmisen nimi, ja kaikki ovatkin siinä ihan käsittämättömän hyviä. Muutamassa päivässä koko resortin henkilökunta tervehti meitä jo etunimillä ja muisti ulkoa huoneen numeronkin. Eikä tämä resortti todellakaan ole ihan pieni. Itsekin yritin pinnistellä ja painaa mieleeni kaikki nimet, jotka vain suinkin pystyin, mutta olen siinä kyllä ihan sysihuono.

Allastunnelmia. Minin mielestä hauskinta on uida swim-up-baariin tilaamaan limuja.

Toinen asia, joka tulee väistämättä vastaan, on australialaisten eläkeläisten määrä. Jos koneeseen noustessani kiinnitin huomiota Uudesta-Seelannista lomalle suuntaavat vanhemmat ihmiset, tuntuu, että joka ikinen Australian itärannikon yli 60-vuotias ihminen on Fijillä. Eikä siinäkään ole mitään pahaa – leppoisaa jengiähän he ovat. Kunhan nyt ihmettelen ääneen.

Säätiedotus, siis mikä?

Ja kolmas asia, mikä pistää silmään on sää. Joka on kuuma. Kuu-ma. Myös pilvisenä päivänä. Olin katsellut hivenen huolissani säätiedotuksia, joiden mukaan Fijillä sataisi joka ikinen päivä, joinakin kaatamalla. Mietin mielessäni, mitä ihmettä me tekisimme resortissa täysihoidossa viikon, jos taivaalta tulisi kaatamalla vettä.

Mutta samalla muistin myös sen, että Thaimaan sääennuste näyttää aina sadetta, vaikka sadetta tulisi vain tunnin iltapäivällä. Täällähän voisi olla sama. Enkä ihan väärässä ollutkaan. Taksikuskilta säästä udellessa saimme vastauksen, it’s a rainy season. It rains every day. Joskus kuulemma kolme minuuttia, joskus kolme tuntia. Ja siihen päättyi hänen sääkeskustelunsa. Kukaan ei voi tietää, mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Sen kanssa on vaan elettävä. Mehän eläisimme.

Toisaalta olimme olleet sadekaudella niin Balilla kuin Karibian saarilla, eikä missään niistä satanut edes päivittäin, joten jaksoin uskoa, että hyvä tästä tulee.

Lounasnäkymät hotellilla. Välillä taivas oli täysin sininen, vaikka säätiedotus sanoi overcast.

Kun hotellille ajaessa pilvet yhtäkkiä hälvenivät, ja merelle ilmestyi aivan uskomaton auringonlasku, aloin ymmärtää, että come what may, kyllä täällä viikossa näkisi varmasti koko sääkartan kirjon. Ja siinä olin täysin oikeassa. Pari ensimmäistä päivää oli jotakuinkin aurinkoista, ja sitten saatiinkin kaatosadetta, joka muuttui kymmenessä minuutissa uudestaan aurinkoiseksi jne. Oli sää mikä tahansa, altaalla oli ihmisiä ja uida voi aina.

Tänäkin päivänä piti sataa. Emme nähneet pisaraakaan.

All inclusiven ihanuus ja kamaluus

Olimme siis päättäneet, että kun olemme eläneet enemmän tai vähemmän tien päällä kuukauden Singaporessa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, Fijillä emme liikkuisi milliäkään, paitsi huoneesta altaalle tai rantaan. Ja sen tietysti kruunaisi all inclusive -paketti.

Olimme viimeksi olleet sellaisessa edellisenä talvena Gran Canarialla, ja lapset muistelevat kyseistä lomaa edelleen pelkällä ilolla: oli suklaalähde ja eläinlautaset ja joka päivä ranskalaisia ja nugetteja. Aikuiset muistelevat sitä lähinnä kauhulla, koska viikon buffet-ruokinnassa kaksinkertaistuu helposti niin vyötärö kuin ruoan ja juomien kulutus. Mutta yhtä kaikki, taas mentäisi niin että napa rutisee.

Hyvää all inclusivessa on se, että elämässä on tarkka, ruoka-aikojen muodostama rytmi. Ja tällä kertaa hotellivalinta oli oikeinkin hyvä. Naviti Resortin alue oli laaja ja kaunis, pihasta löytyi niin valtava uima-allasalue kuin tenniskentät, petankkikentät, pöytätennis, punttisali (josta hieno näkymä merelle), ja activity centeristä sai snorklausvälineitä, suppilautoja, kanootteja ja vaikka mitä. Lisäksi pakettiin kuului yksi sunset cruise, yksi coral viewing cruise ja snorklausreissu, joka kuitenkin oli meiltä pois suljettu, koska kaikkien osallistujien piti olla yli 16-vuotiaita. Lisäksi hotellilla oli neljä eri ravintolaa, joista ruokaa sai aamiais-, lounas- ja illallisaikojen puitteissa. Kestäisimme kyllä.

Lyhyesti todettuna, paikka vaikutti juuri niin paratiisilta kuin olin odotanutkin. Ai että, Fiji.

Hotellien punttisaleista

Yksi matkalla tekemäni huomio on se, että hotellien punttisalien käyttöaste on varsin alhainen. Olen ollut salilla nyt Bangkokissa, Singaporessa, Brisbanessa ja täällä, eikä salilla ole koskaan ollut ketään. Singaporessa joku setä oli viisi minuuttia yhtä aikaa kanssani.

Salil eka, salil vika. Samalla myös ainoa.

Mutta ymmärrän sen varsin hyvin, sillä jos olen itse viikon tai kaksi lomalla, en minäkään pakota itseäni salille. Korkeintaan käyn lenkillä. Mutta nyt kun lomaa on se reilu pari kuukautta, on pakko yrittää pitää yllä jotain yleiskuntoa ja aineenvaihduntaa, kun syöminen tien päällä on vähän mitä sattuu (se ahdistaa säännöllisesti), joten nyt olen päässyt tutustumaan tähän hotellien salien ihmeelliseen hiljaisuuteen. Navitin salillakin olin yksin. Livahdin salille ensimmäisen kunnon kaatosateen osuessa kohdalle. Katsellessani juoksumatolla sateessa vähän pelottavaksi ja tummaksi muuttuvaa Tyyntä merta, pienen hetken tunsin outoa onttoa oloa sisälläni. Olin aika kamalan kaukana kotoa. Reissu oli kestänyt jo aika pitkään. Teiniä oli jo hirveä ikävä ja ruisleipääkin vähän. Hetkellinen alakulo meinasi iskeä päälle, mutta sitten päätin ryhdistäytyä. Eipä nyt itkeskellä paratiisissa. Olimme periaatteessa jo paluumatkalla kotiin - muutaman mutkan kautta tosin.

Pädi vs. korttipelit

Reissun ehdottomasti vaikein asia on rajottaa pädin käyttöä. Jos haluamme Miehen kanssa hetken lukea tai puuhata omia hommiamme, pädi on melkein ainoa vaihtoehto, johon Mini jaksaa keskittyä ilman meitä. Piirtelyt, puuhakirjat, eskaritehtävät yms. vaativat jompaakumpaa meistä, mutta pädi ei. Siksi siihen on aina välillä vaan pakko turvautua. En kuitenkaan halua, että se on aina mukana ravintolassa ruokaa odotellessa tai altaalla, joten meillä on myös laukussa aikamoinen valikoima kaiken maailman matkapelejä. Ja tällä reissulla olemme opettaneet Minille korttipelien aatelin Paskahousun, eli meillä nimellä Kakkaa housuun -peli, jonka valeversio on Minin mielestä suunnattoman hauska. Ja mehän Miehen kanssa myötäilemme, emmekä ole lainkaan huomaavinaan, jos huijari huijaa väärin. Toki sääntöjen mukaan on pelattava, mutta kummasti Mini tuntuu voittavan aika suurella prosentilla pelejä…

Pelikorttien lisäksi meillä on mukana Party Trivial, joka oli etenkin ajomatkoilla ihan ässä. Autopelinä se toimii niin, että jokaiselle annetaan yksi kortti, jonka kaikkiin kysymyksiin vastataan ennen kuin katsotaan oikeat vastaukset. Väri kerrallaan siis jokainen vastaa, ja lopuksi katsotaan, kuka sai eniten oikein. Mini harjoitteli samalla lukemista, koska toimi virallsena tarkistajana ja tavasi korteista oikeat vastaukset.

Näiden lisäksi mukana on reissupelien kuningas, eli Racko, Skibbo, Yatsy ja Uno. Aina siis voi keksiä jotain muuta puuhaa kuin pädin, ainakin jos vanhemmat vain jaksavat pelata.

Mini ja lastenkerhossa tavattu australialainen kaveri.

Niin, ja onhan täällä tietysti kunnon all inclusiven tapaan myös lastenkerho, jonne voisi periaatteessa viedä lapsensa vaikka aamusta iltaan puuhamaan kaikkea mahdollista, mitä tarjolla on. Meillä on ollut savenvalantaa ja leijojen valmistusta, ja Minille on ollut suorastaan ihanaa saada ikäistään seuraa.

Kun lapsi on kids clubissa, äitikin ehtii hetken lukea altaalla.

Tulipas taas kirjoiteltua kaikenlaista. Suomessa on uusi presidentti. Fijillä sataa ja paistaa ja on kuu-ma. Osaan sanoa fijiksi paljon kiitoksia eli vinaka vaka levu. Katsotaan tuleeko viimeisien parin päivän aikana jotakin mielenkiintoista kerrottavaa, vai siirtyykö seuraava tarina jo Amerikan mantereelle ja Los Angelesiin.