New York, New York – Broadwaylta Brooklyniin

Street vibes, matkalla jostakin jonnekin Nykissä.

Ajattelin vielä ennen seuraavaa reissua palata yhteen aikaisempaan. Olen käynyt New Yorkissa kahdesti. Toisesta kerrasta taitaa olla nyt 17 vuotta, ja silloin elelin kaverini pilvenpiirtäjäasunnossa Keski-Manhattanilla, ja bailasin yöt. Siitä reissusta muistan lähinnä paljon naurua ja hulvattomia väsyneitä päiviä, kunnes taas suuntasimme clubeille. Tällä jälkimmäisellä kerralla, reilu vuosi sitten, meno oli paljon iisimpää. Ja oli kaupunkikin muuttunut huomattavasti. Lähdetään siis Teinin ja Miehen kanssa New Yorkiin.

Korona-ajan unelmasta totta

Korona-aikana Teiniin kavereineen iski joku musikaalibuumi. Meillä huudatettiin stereoista Hamiltonia, Sixiä ja milloin mitäkin Broadway-musikaalia. Tästä inspiroituneena tein jossain korona-aallon mielenhäiriössä lupauksen, että kun Broadway aukeaisi taas, veisin Teinin sinne katsomaan valitsemaansa musikaalia, maksoi mitä maksoi. Se oli sitten vaikka synttäri- ja joululahja. Ja maksoihan se – enemmän kuin osasin aavistaa.

Siinä se on - kauan odotettu Hamiltonin näyttämö.

Mutta lupauksista piti pitää kiinni, ja kun sitten vihdoin lennot jenkkeihin avattiin, ja Broadwaykin alkoi julkaista syksyn ohjelmistojaan, ostimme lennot Teinin 14-vuotis syntymäpäivien tienoille ja aloimme etsiä sopivaa musikaalia. Koska Six ei pyörinyt Broadwaylla silloin, teinillä oli vain yksi vaihtoehto: Hamilton. Meillä fanitettiin aika paljon säveltäjää, musikaalien ihmemiestä, Lin-Manuel Mirandaa, josta en tiennyt ennen Teinin musikaalibuumia mitään – myönnän aukon sivistyksessä. Mutta nyt tiesin, ja tiesin myös, että Hamilton oli jenkkien kaikkien aikojen palkituin Broadway-musikaali, joka oli uraauurtavasti yhdistellyt rap- ja street-genrejä perinteiseen musikaaliin. Niinpä aloin siis metsästää lippuja Hamiltoniin.
Jos olin vähän sydän ja lompakko verta itkien ostanut hitusen paremmat lennot, nyt tajusin, että olisi kannattanut kuitenkin säästää niissä. Vaikka kuinka käytin kaikki edullisten lippujen hankintavinkit, en kuitenkaan halunnut istua jossakin perimmäisessä nurkassa, josta ei näe mitään. Siispä istuimme piippuhyllyllä, mutta eturivissä. Ylhäältä näki hyvin, vaikka ihan lähellä lavaa emme ollutkaan. Ja siitä ilosta saikin sitten pulittaa reilun 300€ per lippu…

Mutta, unelmat on tehty toteutettaviksi, joten kerran se vain kirpaisee, ajattelin. Elinikäinen muisto on tärkeämpää.

Pitkä matka perille NoMadiin

Olin etsinyt hinta-laatusuhteeltaan sopivaa hotellia New Yorkin poskettoman kalliista tarjonnasta jo hetken, kunnes kaverini vinkkasi The James Hotelin NoMadissa. Se oli sijainniltaan täydellinen, koska sieltä pääsi kävellen kaikkiin keskeisiin paikkoihin – esimerkiksi Broadwaylle – ja sinne pääsi kentältä jotakuinkin kätevästi julkisilla. Yksi vaihto junasta metroon ja parisataa metriä asemalta – siihen pystyisimme kyllä. Taksi kentältä oli niin älyttömän hintainen, että jostakin oli nyt pakko säästää. Eli vaikka matka oli pitkä, otimme sen kokemuksena.

Melkein hotellilla. Silmistä näkee, että matka on ollut pitkä.

Valinta osui nappiin, vaikka aamiaista hinta ei sisältänytkään. Aamukahvit ja hedelmät sai toki käydä hakemassa alakerran aulabaarista, ja iltapäivisin samassa paikassa tarjoiltiin viiniä ja pikkusuolaisia, jotka kuuluivat hintaan. Pidin sitä pikanttina lisänä.

Itse hotelli oli kuitenkin siisti, ja asiat toimivat hyvin, vaikka hotellin katevarauspolitiikka sisäänkirjautuessa olikin hieman epäselvä. Lopulta kaikki rahat kuitenkin palautuivat tilille, emmekä maksaneet ylimääräistä, vaikka hieman omaa aktiivisuutta ja valveutuneisuutta se vaatikin. Näissä kannattaa olla tarkkana!

Empire State Building

Ensimmäisenä, upean aurinkoisen päivänä heräilimme kaikessa rauhassa noin viideltä aamuyöllä, koska sisäinen kello oli sekaisin kuin se kuuluisa seinäkello. Kun sitten aamupäivän aikana oli energiatasot saatu nousemaan, päätimme suunnata kohti Empire State Buildingiä ja kävellä loppupäivän muina turisteina lähialueilla olevilta nähtävyyksiltä toisille.

Epäilemättä yksi hienoimmista ottamistani kuvista.

ESB oli ihan älyttömän hieno kokemus: syksyinen auringonpaiste ja pilvetön taivas tekivät maisemista hienompia kuin uskalsimme odottaa, ja koska korona-aika oli jättänyt jälkeensä tiukat kävijäsäädökset, jonotuksia oli tuskin lainkaan. Jaksoimme ihailla maisemia monta tuntia, minkä jälkeen metsästimme myöhäistä lounasta jostakin Flatiron Districtin tuntumasta. New Yorkin nykyisellä hintatasolla meidän ulkona syömiset jäivät kertaan päivässä – joko lounas tai illallinen – ja muut ateriat kuitattiin hotellin kulmalta löytyneestä Whole Foodsin valmisruokatiskistä. Ei sekään huonoa ollut.

Brooklyn ja juutalaisyhteisö

Toisenä päivänä lähdimme aamusta kohti etelää. Olimme päättäneet kävellä kaikkien ikonisten kaupunginosien läpi Littel Italystä, Chinatownin kautta Sohoo, ja sieltä lopulta Brooklyn Bridgelle. Aurinkoisessa syksyssä New York oli huomattavasti kauniimpi, kuin muistin 15 vuoden takaisen syysreissun clubiöistä.

Matkalla goolailimme eri kaupungiosien historiaa ja pysägdyimme ihmettelemään kaikkea, mikä kiinnosti. Kun sitten lopulta onnistuimme monen tunnin taaperruksen jälkeen raivaamaan tiemme Brooklyn Bridgen turistimassojen läpi, ihan kamalassa vessahädässä, Brooklyn Hightsiin, oli aika etsiä ensimmäinen diner ja lounasta.

Löysimmekin aivan ihanan dinerin pienen puiston kulmalta ja vedimme maan tavalla pastramileivät. Ruoka, dinerin lämpö ja väsyneet jalat houkuttelivat jäämään pidemmäksikin aikaa, mutta olimme päättäneet kävellä rantaa pitkin Williamsburgiin. Tällä matkalla sattui jotakin, mitä olemme muistelleet lukuisia kertoja myöhemmin, sillä se oli jotakin niin omituista.

Ensin näimme muutaman perinteiseen juutalaiseen mustaan kaapuun ja hattuun, suomeksi käsittääkseni kipaan, pukeutuneet pitkäpartaisen miehen. Sitten näimme heitä lisää. Lopulta muutaman korttelin päässä emme enää nähneet mitään muuta. Kadunkulmissa seisoskeli näitä hahmoja keskustellen hiljaa, ja katseita väistellen. Mustapukuiset naiset työnsivät lastenvaunujaan katsellen maahan. Jos jossakin aukesi ovi, sieltä tuli lisää mustapukuisia ihmisiä. Olimme kuin avaruusolennot keskellä omituista kohtausta elokuvasta, jonka juonta emme tajunneet. Emmekä oikein edes uskaltaneet puhua, ja katselimmekin heitä vähän salaa – yritimme olla tuijottamatta, ja ymmärtää, mitä tapahtui.

Kun sitten aloimme poistua alueelta, eli vastaan alkoi taas tulla tavallisen näköisiä kaduntallaajia, aloimme googlata selitystä juuri tapahtuneelle. Kävi ilmi, että hipsterikaupunginosa Williamburgin eteläisiä alueita asuttaa iso hasidijuutalaisten yhteisö, ja juuri sen alueen läpi olimme kävelleet. Myöhemmin satuimme katsomaan jakson Armanin dokumenttisarjaa, jossa hän vierailee juuri samaisessa yhteisössä. Dokumentti ei kuitenkaan tee oikeutta sille, miten kertakaikkisen hämmentävä, hieno ja omituinen kokemus sen näkeminen oikeasti oli.

Broadway – kyllä kannatti

Illalla suuntasimme kohti Broadwaytä. Hamilton on pyörinyt eri Broadwayn teattereissa tauotta jo kohta kymmenen vuotta, eikä pääosaa esittänyt säveltäjä Lin-Manuel enää tietenkään itse ollut mukana. Suurimmat teatterit olivat myös vaihtuneet hiukan pienempiin, mutta yhtä kaikki, kokemus oli jotakin muuta, kuin musikaali Suomessa.

Kun paikalle saapuu, törmää ensin kaikkeen mahdolliseen oheistuotteistukseen, kotoisemmin merchiin. Teini osti itselleen Hamilton, kirjanmerkin, koska siihen rahat juuri ja juuri riittivät. Baareissa myytiin Hamilton-mukeista Hamilton-drinkkejä mukaan katsomoon, ja niinpä mekin kävelimme ylös parvellemme jonkinlainen wiski-bourbon-drinkki kourassamme.

Ja sitten se itse esitys: olihan se. Tietysti tunsimme tarinan ja tiesimme biisit, koska niitä oli luukutettu kotistereoissa jo monta kuukautta, mutta tarina heräsi aivan toisella tavalla eloon lavalla. En voi kuin ihailla sitä heittäytymistä, jonka esiintyjät pystyvät ilta toisensa jälkeen tuomaan lavalle. Toki se on heidän ammattinsa, ja toki Broadwaylle pääsevät ne, jotka ovat huipuistakin huippuja, mutta on se silti häkellyttävää. Lippujen hinnatkin selittyvät sillä, että maksoivatpa ne mitä tahansa, koko maailma tulee tänne, koska täällä on taikaa.

Ja sen taian voimalla laahustimme lopulta rättiväsyneinä hotellille lataamaan akkuja seuraavaan päivään.

Viimeinen päivä – Central Park ja all American diner

Sää jatkoi suosimistamme, ja viimeisen päivän aamun auringonsäteet herättelivät meidät taas uuteen päivään katuja kierrellen. Tänään suuntaisimme keskuspuistoon ja olimme päättäneet löytää amerikkalaisimman dinerin, joka kaupungissa on.

Central Park yllätti Miehen ja Teinin koollaan ja kauneudellaan. Itse olin viettänyt siellä yhden laiskan päivän edellisellä reissulla ja tiesin pienten järvien ja polkujen charmin, ja sen tunteen, kunka kaupunki yhtäkkiä häviää ympäriltä. Taivasta hipovista pilvenpiirtäjistä ei näy mitään, ja ympärillä on vain satunnaisia lenkkeilijöitä – ja loputon marihuanan haju. Se nyt toki tuntui leijuvat ihan koko kaupungin yllä ihan missä tahansa. Teini kommentoikin sitä terävästi: “Täällä haisee samalle kuin poikien pukukopin takana.” Taisin juuri saada selville jotakin, mitä yläasteen opettajat eivät tiedä.

Kävelimme lokakuun auringossa pitkin puistoa ja ihmettelimme sen erilaisia kulmia. Välillä jossakin näkyi pilvenpiirtäjien huippuja, välimmä edessä oli vain järvi ja soutelijoita. Lämpö sai riisumaan hupparit ja istuimme hetken järven rannalla T-paitasillaan. Se teki hyvää. Samalla googlasimme lähiseudun dinereita, ja löysimmekin yhden aivan Central Parkin eteläpäädystä. Sinne siis.

Pysähdyimme matkalla myös New Yorkin Momassa.

Dinerin miljöö oli kuin suoraan elokuvasta kaikkine klisheineen. Teini viimeisteli jättimäisen hampurilaisateriansa suklaapirtelöllä, joka oli niin suuri, että kun lasi loppui kesken, loput tarjoiltiin pienestä ämpäristä. Juurikaan tämän paremmin ei pitkästä kävelyretkestä voi palautua.

Muutama ravintolavinkki

Koska panostimme syömisessä määrän sijaan laatuun, satuimme muutamaan tosi hyvään paikkaan. Vinkkaan ne vielä lopuksi, ja sitten alkaa tämä New Yorkin keikka olla paketissa.

Lounas: Ravintola Upland New York. Kalifornialaistyyppinen, aika tyyris, mutta tosi ihana ravintola lähellä NoMadia. Koronan jäljiltä lähes kaikilla ravintoloilla oli lämpölampuilla varustellut, viihtyisät katuterassit, ja juuri sellaisessa nautimme lounaan pitkällä kaavalla tässä ravintolassa. Oli ehkä reissun parasta ruokaa.

Illallinen: Viimeisenä iltana päätimme pihistämisen sijaan panostaa, ja varasimme ihan pöydän lähellä olevasta ravintolasta.Wine 30 New Yorkoli viihhtyisä kellariravintola, jossa ruoka oli mukavasti rosoista ja grillattua, mutta viinit aivan taivaallisia. Omasta kellarista löytyi pulloja, joiden perään itken edelleenkin, ja arvostukseni jenkkiviinejä kohtaan nousi kertaheitolla.

En ole edelleenkään fani, mutta ymmärrän hypen

Ensimmäiseltä New Yorkin reissultani jäi käteen keuhkoputkentulehdus, tyhjä lompakko, tajuton väsymys, mutta myös naurusta kipeät vatsalihakset. Kaverini Clementin (se sama, jonka luona aina hengaan Pariisissa) pilvenpiirtäjäasunto oli älytön kokemus kattouima-altaineen ja kylpyhuonenäkymineen. Clementin kaverin Jayn äidin luona vierailu Newarkin puolella puolestaan avasi silmät kaiken sen kääntöpuolelle: rööki suussa kyljyksiä keittiössä paistava yksinhuoltajaäiti ja televisiosta huutama baseball olivat kuin täydellinen elokuvakohtaus – sillä karulla tavalla.

Tällä reissulla olimme enemmän turisteja, mutta kyllä luokkaerot, köyhyys, kaiken hirvittävä kalleus ja kadunkulmassa kerjäävät addiktit loivat kontrastin taivasta hipoville, kiiltäville pilvenpiirtäjille. En tiedä, miksi rakastaisin New Yorkia, mutta nyt ymmärrän kuitenkin vähän paremmin, miksi jotkut niin tekevät. Onhan tässä kaupungissa myös sitä jotakin.