Kuninkaallisten ja tavallisten espanjalaisten Madrid

Mieti nopeasti, mitä tulee ensimmäisenä mieleen espanjasta? Torremolinos, Fuge, Kanarian saaret, Malaga ja Alicante, englantilaisia eläkeläisiä. Palmuja rantakadulla ja joku Suomi-baari. Suomalaisia eläkeläisiä ja huonosti käyttäytyvä polttariporukka, joka laulaa Mitä mä Malagas. Kuuma Barcelona ja paljon Gaudia, ja katalonialaisia, jotka eivät pidä turisteista. Tämä oli minun nopea eka ajatukseni Espanjasta. Mutta sitten menimme Madridiin, ja se kaikki muuttui.

Madridin hiljaisia katuja sunnuntaina illansuussa.

Suurvallan mahtipontisuutta

Saavuimme hotellillemme Atochan kaupunginosaan myöhään illalla ja menimme saman tien nukkumaan, sillä intensiivinen työviikko painoi molempien hartioita ja päätä tyynyyn. Olin varannut hotellin oikeastaan ihan sen perusteella, että se oli edullinen ja kuului Catalonia-ketjuun, jolloin pääsisin hyödyntämään Meksikon ja Barcelonan samassa ketjussa yöpymisistä kertyneitä pisteitä. Säästö se on pienikin säästö, tässä tapauksessa noin 20 euroa, heh. Mutta kun aamulla sitten aloimme miettiä, mitä tekisimme ja mihin menisimme, tajusimme, että hotelli oli aivan älyttömän hyvällä sijainnilla. Lämmin suositus Atochan alueelle ja Hotel Catalonia Atochalle.

Hotellin kattoterassilta lauantaiaamuna.

Hetken aamiaisella Madridin tarjontaa googlailtuamme tajusimme, että suuri Pradon taidemuseo oli ihan muutaman sadan metrin päässä meistä, ja ympärillä oli muutenkin vaikka viikoksi nähtävää. Mutta sitten kun vielä tajusin, että Pradossa oli yksi lempitauluistani, Velazquezin Las Meninas, oli valinta selvä. Sinne siis.

Lauantaisessa aurinkoisessa marraskuun aamussa aloimme tajusta, että Madrid oli selkeästi erilainen kuin mielikuvamme Espanjasta. Se oli täynnä upeita rakennuksia, linnoja ja palatseja, suihkulähteitä, puistoja, kirkkoja ja vaikka mitä. Ja silloin sen tavallaan oivalsi uudesta kulmasta: nyky-Espanja on vain kalpea varjo siitä mahtipontisesta maailmanvallasta, joka on hallinnut maailman meriä ja valloittanut mantereita. Se suuruus näkyi Madridissa; historia, kuninkaalliset, suuruudenhullu halu omistaa maailma. Ja sama heijastui myös espanjalaisesta taiteesta Pradossa.

Vihdoinkin Pradon portailla jonotuksen jälkeen.

Museo del Prado – sotaisan historian äärellä

Vartin käveltyämme saavuimme Pradolle. Jono sisään oli hirveä, mutta sille selvisi syy: museon lippuverkkokauppa oli kaatunut ja kaikkien piti ostaa lippu lippuluukulta. Vaan mikäs aurinkoisessa aamussa oli jonotellessa. Tutkimme Picture This -apilla ympärillä olevia puita, joita emme tunnistaneet – tapa, joka jäi Australiasta, ja sen kaikkien tuntemattomien kasvien tunnistamisesta - ja sivistimme itseämme Espanjan historialla.

Lopulta pääsimme sisään ja tajusimme, että Pradossa menisi koko päivä. Mutta kuten aikuisten reissuilla on ollut tapana, emme välittäneet siitä, mitä pitäisi nähdä, ja päätimme olla taiteen äärellä juuri sen verran kun meitä huvitti.

Caravaggion David ja Goljat juuri ennen kuin minua kiellettiin kuvaamasta, heh.

Lopulta vietimme Pradossa tunteja, sillä espanjalainen taide pääsi yllättämään meidät. Tummanpuhuvat, punaista samettia ja kultaa, alastomia naisia ja väkivaltaa täynnä olevat kuvaukset joko sodista tai raamatusta saivat meidät katselemaan kuvia hämmentyneinä. Tässä oli jotakin sellaista, mitä kumpikaan meistä ei odottanut tai ollut nähnyt aikaisemmin; aivan omanlaisensa tapa ikuistaa ja tulkita maailmaa.

Mukaan mahtui espanjalaisten taiteilijoiden lisäksi upeita Rubenseja, ja tietenkin Caravaggioita, jotka erottuvat aina maagisella valon käytöllään. David ja Goljat oli kiehtova. Mutta kaikkein pysäyttävin teos oli kuitenkin Las Meninas, suomennettuna Hovinaisia. Se vangitsi. Kuvassa oleva taiteilijam tuijottaa intensiivisesti jotakin, minua, katsojaa, jokaista meistä, ja etualalla olevan hovinaiset ovat vain kulissi. Mitä taiteilija ajattelee, tai ketä ja mitä hän lopulta maalaa, ja etenkin miksi hän tuijottaa kohteensa ohi niin intensiivisesti? Las Meninas oli hengästyttävän hieno. Sen jälkeen mikään ei tuntunut miltään, ja päätimme lähteä myöhäiselle lounaalle. Niin teki moni muukin paikallinen siinä kohtaa, ja tämä sopi meille; istuimme myöhäisellä lauantailounaalla paikallisten keskellä ja katselimme Madridin tunnelmaa. Tämäkin oli kiva kokemus - olla oikeiden ihmisten oikeassa kaupungissa eikä turistina turistikohteessa.

Madridin ruokaskene

Kävimme viikonlopun aikana kolmessa hyvin erilaisessa ravintolassa – ja kerran Burger Kingissä, ettemme olisi myöhästyneet futispelistä. Lounaan napostelimme rauhassa Pradon lähellä olleessa kadunvarsiravintolassa, ja pizzettat ja pienet piiraat tekivät juuri sen, mitä pitikin – eli täyttivät sopivasti, että jaksoimme illalliselle. Katettu ulkoilmaterassi on jotakin, mitä rakastan, ja Espanjassa se on kaupunkien viehättävä piirre. Niitä on paljon ja ne ovat järjestäen hyviä. Niin oli myös testaamamme El 17 de Moreto.

Illallisen olimme varanneet jo etukäteen Roostiq-nimiseen ravintolaan, joka oli löytämäni ravintolasuositusartikkelin numero 5 Madridissa. Ravintola on erikoistunut luomutuotettuihin raaka-aineisiin ja ruoat valmistetaan avotuligrillissä paikan päällä. Tämä ravintola oli todellinen löytö: ravintolasali oli upea, tarjoilu moitteetonta, viinilista omassa kellarissa hyvä ja ruoka - itku meinaa päästä kun ajattelenkin.

Alkuruoaksi otimme jaettavaksi paljon kehuja saaneen torreznos eli rapeaa possun kylkeä, joka oli jokaisen kehunsa ansainnut. Ainoa miinuspuoli liittyi annoksen kokoon: se oli niin iso, että pääruoille ei jäänyt liikaa tilaa. Miehen grillattu kana ja oma grillattu loheni olivat maukkaita, mutta vielä maukkaampaa oli ihan tajuttoman hyvä tryffeliperunamuusi, jonka tilasimme lisäkkeeksi. Olisin voinut syödä koko kulhon yksin, mutta vatsa oli toista mieltä. Jälkiruoaksi tarjoiltu, keskeltä ihanan valuva baskilainen juustokakku kermavaahdon ja hillokkeen kanssa tarjoiltuna oli täydellinen kruunaus illalliselle. Eikä koko illallisen hinta viinipulloineen ja alkudrinkkeineen ollut mitenkään paha – suomessa 200 eurolla ei olisi saanut edes puolta tuosta.

Tyytyväinen mies ja mieletön tryffeliperunamuusi.

Sunnuntain futispelin jälkeen kävimme taas aivan toisenlaisessa miljöössä: ihan hotellimme vieressä oli taverna, joka tarjoili lihakaupan kyljessä olevassa ravintolasalissa reiluun viiteen pöytään paikallisia tapaksia. Tilasimme Croquettes-lajitelman ja pari muuta lempitapasta, ja nautimme ne paikallisen viinin kanssa. Yksinkertaista ja ihanaa. Los Chanquetes -tavernan tunnelma pienen sivukujan rauhassa, härkätaitelijoiden kuvilla sisustetussa ravintolasalissa oli jotakin, no, tietyllä tavalla todella espanjalaista.

Päiväkävely puistossa

Kuten jo mainitsin, Madridissa oli yllättävän paljon puistoja. Suurin niistä kantaa nimeä El Retiro, ja se on valtava. El Retiron keskellä on pieni järvi, jossa voi soudella vuokraveneillä, ja puiston ympärillä levittyy valtava verkosto polkuja ja kävelyteitä. Me kävelimme puiston läpi varmaan tunnin. Toki lompsimme kaikessa rauhassa, kun ei ollut kiire mihinkään ja aurinkokin paistoi, emmekä toisaalta edes lähteneet kiertämään puistoa pidemmälle. Se kertonee puiston koosta.

Paluumatkalla löysimme puiston laidalta kokonaisen pitkän kadun täynnä kirjakojuja. Pieniä, käytettyjä kirjoja myyviä kirjakiskoja ja pöytiä oli kokonaisen korttelin verran, ja olin luonnollisesti lumoutunut näkemästäni. Bibliofiilille kirjoja ei ole koskaan liikaa hypisteltävänä.

Sunnuntai – jalkapallopäivä

Lauantaiaamuna museoita googlaillessa olimme myös hoksanneet, että seuraavana päivänä oli Atletico Madridin peli. Lippujakin sai vielä, joten tartuimme tilaisuuteen. Atleticon kannattajat tunnetaan äänekkäinä ja tulisieluisina; Atleticon kannattaminen ei ole urheilua vaan enemmänkin uskonto. Ja Vicente Calderonin vanhalta stadionilta uudelle Estadio Metropolitanolle siirtyneen joukkuueen viimeaikaiset pelit ennustivat, että tämä matsi pitää voittaa tai ei hyvä heilu, joten 70 tuhatta ihmistä vetävä stadion oli lähes täynnä.

Olimme päättäneet, että kun nyt kerran mennään, niin peli pitää nähdäkin hyvin, ja olin ostanut liput alaosaan sivukatsomoa. En silti tajunnut, että olimme rivillä kuusi – siis käytännössä ihan kentän laidalla. Peli tapahtui suoraan silmiemme edessä, ja yksi suosikkipelaajistani, Antoine Griezmann antoi pari kulmaa käytännössä suoraan edestämme. Siisti kokemus!

Mutta vielä siistimpi kokemus oli pelin seuraaminen paikan päällä. Kun pelaajat tulivat kentälle, koko 70 tuhatta katsojaa räjähti huutoon ja kannatuslaulun oli pakko kuulua pitkälle. Perheet vauvasta vaariin lauloivat ja huusivat joukkuueensa puolesta, eikä Miehen vieressä istunut setä meinannut oikeasti pysyä peliverkkareissaan tunteiden kuumentuessa. Luojan kiitos voitto Las Palmasista irtosi selkeästi 2-0. Hienoja maaleja kumpikin. Jalkapallo on iloinen asia.

Maanantaiaamuna kotiin lähtö tuntui ihan kivalta. Olimme käyttäneet pari päivää Madridissa todella tehokkaasti ja pitäneet näkemästämme. Tästä reissusta täytyy myös todeta, että yksi onnistuneen viikonlopun tekijöistä oli se, ettemme oikeastaan odottaneet mitään. Ainoa asia, joka oli etukäteen mietitty, oli lauantaina illallinen. Muu mentiin fiilispohjalta, ja sehän toimi. Kiitos Madrid, tulemme mielellämme takaisin.