Meksiko vol. 2 - Tulumin talo Tankah Shoresissa - täydellinen matkan lopetus

Kuten jo ehdin sanoa, saapuminen Tankah Shoresin Casa Playa Azuliin oli kuin olisi laskeutunut hetkeksi paratiisiin. Kun kävelin takapihan rannalle, huokaisin varmasti ääneen: mikä käsittämätön maisema, ja tästä saisimme nauttia omalla takapihallamme koko viimeisen viikon.

Takapihan rantanäkymiä.

Tankah Shores - Casa Playa Azul ja lähialueet

Tulumin alue on tunnettua kauniista luonnostaan ja rannoistaan, mutta sillä on kyllä myös ilmeisen kalliin alueen leima. Meidän talomme oli kuitenkin vuokrattu suoraan omistajilta, eikä sen hinta ole mahdoton, kun sen voi jakaa kahden tai kolmenkin perheen kesken. Kolmeen makuuhuoneeseen mahtuu hyvin kuhunkin aikuinen ja yksi tai kaksikin lasta.

Yksi taloon kuuluvista ihanista asioista oli sen henkilökunta, joka asui viereisessä talossa. Talonmies Jose Luis ja hänen vaimonsa Grace pitivät meistä hyvää huolta, ja lisäksi muutama muukin ihana ihminen kävi kokkaamassa ja siivoamassa. Homman nimi on siis se, että jos heidän palveluksiaan haluaa käyttää, niistä maksetaan pientä lisää, ja muutaman sadan tippi lähtöpäivänä. Me halusimme päästä helpolla, ja olimme etukäteen varanneet heiltä kolme ateriaa päivässä ja tilanneet etukäteen isot ostokset kaupasta. Niinpä Grace, tai joku muu, tuli aamulla, päivällä ja illalla loihtimaan meille hyvät ruuat pöytään. Lisäksi he pesivät pienestä maksusta pyykit ja pitivät esim. kokkauskursseja. Meille seitsemälle (joista kolme oli lapsia) koko viikon ruoat valmistettuina, ja kauppaostokset päälle, kustansivat jotakuinkin 500€. Sen kun jakaa seitsemällä päivällä seitsemälle hengelle, ei yhden ruoan hinnaksi jää montaakaan euroa. Joten meille Tulum ei ollut kallis.

Oman rannan rantapuuhissa.

Toki liikkuminen ja ravintolassa syöminen oli kallista. Taksi vartin päähän Tulumin Mayojen raunioille maksoi viideltä hengeltä satasen edestakaisin, ja seitsemän hengen pieni illallinen ravintolassa lähes 200 €. Ei se jenkkien hintatasoon yllä, mutta on varmasti Meksikon mittapuulla paljon.

Itse Casa Playa Azulin vieressä on kourallinen hotelleja ja ravintoloita, sekä yksi pieni kauppa, josta ostimme viikon aikana loppuun hedelmät ja paahtoleivät. Jos osasi kysyä oikein, sieltä saattoi löytyä tiskin alta myös kylmää Coronaa, mutta pidetään tämä ihan meidän salaisuutena…

Matkalla merelle. Tällä retkellä näimme mm. ison rauskun.

Jos siis harkitsee aluetta, kannattaa huomioida sen sijainti aika kaukana palveluista. Mutta ai että miten rauhallista rannalla oli. Pelikaanien liitelyä saattoi katsoa kaikessa rauhassa tunnin näkemättä ristin sielua.

Cenotet - vedenalaisia taideteoksia

Ihanan rannan lisäksi paikan ikimuistoisuutta lisäsi parinkymmenen metrin päässä, tien toisella puolella oleva cenote, Cenote Manatee, jonne suuntasimme heti tutkimusretkelle, kun olimme kotiutuneet. Ja jollei cenote ole asiana tuttu, kuvittele luola tai luolien ja tunneleiden verkosto, jonka katto on romahtanut, ja joka on täynnä kirkasta, korjaan, älyttömän kristallinkirkasta vettä. Näkymä veden alla on vähintäänkin henkeäsalpaava. Ja kun siihen vielä lisää ympärillä vihreänä levittäytyvn mangrovemetsän (tai jotain sen näköistä pöheikköä), jonka juuret kurottelevat kirkkaan veden läpi, ja joiden välissä tuijottaa kymmeniä kaloja ja kaikenlaisia veden eläviä, voi saada kiinni tunnelmasta.

Cenotet, vedenalaisia taideteoksia. Kauniita myös ihan vain katsella.

Veden alla, hiljaisuudessa snorklaillessa, metrin kokoisten kalojen uidessa metrin päässä, pienten kalaparvien pyöriessä ympärillä, ja koko cenoten välillä avautuessa luolaksi pimeyteen, voi päästä aika hienoihin tunnelmiin. Jo pelkkä rauhallisesti hengittäminen, hiljaa oleminen ja veden rauhoittava vaikutus on omiaan poistamaan stressiä ihmisestä. Kun siihen vielä lisää visuaalisen ympäristön, joka on aivan omaa luokkaansa, voi taas vaan huokaista. Kaikkea on päässyt näkemään.

Meidät kotimatkalla Cancunin kentälle ajanut taksikuski osasi kertoa cenoteista enemmänkin. Koko Jukatanin niemimaa (ja itse asiassa myös Florida, jossa Meksikon lisäksi on cenoteja), on kalkkikiveä, josta johtuen cenotejen vesi on turkoosin kirkasta. Niitä on Tulumin alueella pari sataa, mutta koko Jukatanilla pari tuhatta. Ja ne muodostavat satoja kilometrejä pitkiä luolastoja, joiden kautta cenotet, eli yksittäiset romahtaneet luolat tai luolastot ovat yhteydessä toisiinsa maan alla. Jukatanin niemimaa on esihistoriassa ollut samaa aluetta Floridan kanssa, mutta kun siihen iskeytyi meteoriitti, se sama, joka tuhosi dinosaurukset, kraateri repi Jukatanin erilleen floridasta ja muusta Pohjois-Amerikan mantereesta. Mutta kalkkikivi on samaa, ja vesistöt ovat poranneet vastaavanlaisia luolastoja koko kalkikivimaaperän läpi. Oikeastaan mistään muualta ei löydy vastaavia.

Minikin uskalsi snorklailla hienosti cenoten kirkkaassa vedessä.

Jos ikinä eksyt Meksikoon ja Jukatanille, mene hyvä ihminen testaamaan, jos osaat vähääkään snorklata. Tässä cenotessa sai myös opastusta, eli joku opas tuli maksua vastaan snorklaamaan mukaan, tai vaikkapa meloi kanootilla opastettavat oikeaan kohtaan ja kertoi, mitä sieltä voi snorkkeleillakin nähdä. Itsekseen tutkien näki kuitenkin ihan riittävästi, ainakin minun mielestäni. Päädyin cenotelle lopulta kolme kertaa, ja Minikin kävi tutkimassa vedenalaista maailmaa kahdesti.

Tulum Ruins eli mayojen temppelin rauniot

Olimme alunperin ajatelleen vierailla Chichen Itzassa, eli sillä suurimmalla ja kuuluisimmalla Jukatanin Maya-rauniolla, mutta koska seurueen pienin matkaaja oli vain 9 kuukautta vanha, ja matka taksilla olisi ollut kaksi tuntia suuntaansa, päätimme säästää itseämme - ja lompakkoamme, sillä kyyti sinne olisi ollut hurjan kallis. Tulumissa kuitenkin sijaitsee yksi Mayojen raunioalue, Tulum Ruins, ja sinne matkaa oli vain 15 minuuttia, joten päätimme tehdä sinne retken isompien lasten kanssa.

Tervetuloa Tulum Ruinseille.

Jos olen unohtanut mainita inhoni huonosti toimivia turistikohteita tai huonosti tuotettuja palveluja kohtaan, nyt on sen aika, ja tämä on ainoa negatiivinen kommenttini Meksikosta. Mutta lyhyesti: hermot olivat riekaleina ensimmäisen vartin jälkeen. Ja se johtui seuraavasta:

1. Alue on tupaten täynnä - toki nyt oli high season, mutta silti tupaten täynnä.
2. Missään ei ollut mitään päätä eikä häntää.
3. Ensin jonotat yhteen paikkaan - eli raunioiden alueelle - vain kuullaksesi, ettei alueelle saa viedä muovisia juomapulloja, ja palaat viemään ne roskiksiin. Sitten pääset uudelleen portille, jossa kuulet, että pitää olla lippu jo siinä kohtaa, ja niitä saa mutkan takana olevasta lipunmyyntikioskista.
4. Sitten jonotat lipunmyyntikioskille, josta saa ostaa lippuja vain luottokortilla, ja ostettuasi liput jonotat kolmatta kertaa takaisin pääportille.
5. Sitten pääset alueelle, jossa rauniot sijaitsevat - vain jonottaaksesi seuraavalle lipputiskille, josta saa ostaa lipun raunioiden sisäpuolelle, ja kas kummaa, tällä tiskillä kelpaa vain käteinen.
6. Koko prosessin läpi kannoillasi kulkee joku myyntihemmo, joka yrittä myydä opastettua kierrosta, jolla pääsee jonojen ohi - mikä ei sekään pidä paikkaansa. Opas jonottaa liput koko ryhmälle niistä samoista lipunmyyntipisteistä sillä erotuksella, että voit itse odotella sivummalla varjossa.

No, kun tästä rumbasta selviää - siinä kesti meiltä noin tunti - pääseekin sitten hikoilemaan raunioille.

Minit raunioiden kuumuudessa.

Ja olihan Tulum Ruins paikkana varsin hieno. Paahtavassa kuumuudessa tuhansia vuosia vanhat rauniot olivat jopa hiukan epätodellinen näky. Etenkin kun entistisaikojen mayojen sijaan niitä asuttivat nykyisin helposti metrin kokoiset liskot, tai leguaanit, tai jotkut sen suuntaiset. En voi väittää tietäväni, mitä ne tarkalleen olivat. Mutta niiden hidas liike raunioiden väleissä oli juuri sopivan unenomaista.

Ja kun raunioista selviää, ja jos jaksaa tallustaa noin 10  minuutin matkan rantaan, voikin pulahtaa turkoosiin mereen ja katsella sieltä suunnalta rinteillä avautuvia temppelien raunioita. Paikalta sai ostaa myös poskettoman kalliita snorklausretkia raunioiden toisella puolella oleville rannoille, joille ei kävellen päässyt. Meistä ei kuusivuotiaiden kanssa ollut siihen, vaan palasimme talolle - ja pommilla viilentävään uima-altaaseen.

Rauniot rannalta katsottuna.

Meksikon ruoka ja juoma

Onhan tästäkin nyt sanottava jotain, sillä Thaimaan ja Singaporen keittiöiden jälkeen mikään muu maa ei tehnyt kulinaristista vaikutusta ennen Meksikoa. Mutta sen osalta Meksiko hoiti hienosti tehtävänsä mieleenpainuvien ruokien keittiönä. Mitä mielettömiä annoksia meille loihdittiin! Tacoja, tortilloja, quesadilloja, grillattua lihaa ja kalaa ja kaiken kruunasi aina joko uskomattoman maukas quacamole, salsa, paputahna tai mausteinen kastike - tai kaikki niistä. Minin mielestä parasta Meksikossa olivatkin avokadot, enkä voi olla eri mieltä. Jo pelkästään tämän takia tekisi mieli palata, muista edellä mainituista asioista puhumattakaan. Myös ihmiset tekivät vaikutuksen ystävällisyydellään. Kenties iso osa siitä oli turismin mukanaan tuomaa halua pitää hyvää mainetta yllä, mutta varmasti osa oli myös ihan rehellistä, luonteenpiirteistä meksikolaista kulttuuriakin.

Pommilla pooliin: lause, joka kuultiin lähes joka päivä.

Haikein ja levännein mielin hyvästelimme viikon jälkeen talon ja sen henkilökunnan ja aloitimme matkan Miamin kautta kotiin. Kahdeksas kerta Miamin kentällä vaihtaessamme konetta Helsingin-lennolle tuntui jo siltä, että saattoi moikata tuttua kenttähenkilökuntaa Finnairin tiskillä. Samat henkilöt saattoivat Teinin koneeseen kymmenen päivää aikaisemmin, joten vaihdoimme kuulumiset kuin olisimme hyviäkin tuttuja.

Oli aika päättää The Matka. Menee varmasti päiviä tai viikkoja, että tätä kaikkea sulattelee rauhassa, ja sitten osaan ehkä sanoa, mitkä olivat ne isoimmat asiat, joita tästä jäi omaan elämään kotiin tuomisiksi. Sitä ennen kuitenkin pitää nukkua aikaeroväsymykset pois - ja palata töihin. Kiitos Maailma, olit meille matkalaisille oikein hyvä.

Ps. En suinkaan aio lopettaa tätä blogia tähän, sillä monta monta matkaa on vielä kirjoittamatta, ja uusiakin täytyy kohta alkaa suunnitella…

74 päivässä maailman ympäri. Hyvä meidän joukkue (plus Teini).