Guadeloupe part 1: ranskalaisuus kohtaa Karibian letkeyden

Matkan jälkeinen tyhjiö on omituinen tila. Toisaalta on ihana olla kotona kaikkien rutiinien ja toimivien arjen asioiden äärellä. Rakastan pyykinpesukonettani, jääkaappiani, vaatekaappiani – oikeastaan koko tätä arjen asetelmaa ympärillä. Mutta samalla mieli on levoton. Jotakin pitäisi suunnitella, ja toki tässä on virinnyt kaikenlaisia ajatuksia, joista kerron lisää varmasti kohta. Mutta sitä ennen lääkitsen kaukokaipuutani palaamalla joidenkin vuosien taakse Guadeloupen tunnelmiin.

Pariisin kautta Karibialle kahden leikki- tai uhmaikäisen kanssa

Vietimme pari viikkoa Guadeloupen saarella juuri ennen koronan puhkeamista, tammikuussa 2020. Kun asiat alkoivat luistaa pandemian suuntaan, ja koko maailma mullistui, muistan miettineeni, miten paljon enemmän olisin tajunnut ottaa noista viikoista irti, jos olisin tiennyt tulevasta. Vai olisinko, sitäpä ei voi tietää. Matka jäi kuitenkin mieleen vahvasti kokemuksena, jonka jälkeen koko maailma tuntui kysyvän itseltään, palaako mikään enää ennalleen. Nyt sekin tuntuu jo hullulta muistolta menneisyydestä. Reilussa neljässä vuodessa on ehtinyt tapahtua pal-jon.

Mutta nyt Guadeloupelle. Saari kuuluu Ranskan merentakaisiin alueisiin, mikä tekee siitä perin mielenkiintoisen. Ensinnäkin sen valuutta on euro, koska se on periaatteessa osa Ranskaa. Kieli on luonnollisesti ranska, ja paikoin se onkin paikallisen alkuperäiskieli gwadan lisäksi ainoa puhuttu kieli. Englannilla ei välttämättä pärjää, minkä huomasimme pariin otteeseen kouriintuntuvasti, sillä olin ainoa porukasta, jolla on edes jonkinasteinen ranskan kielen taito. Tuolloin hyvinkin välttävä, nykyisin parempi. Kolmas, pikantti pikkuhuomio liittyi luonnollisesti ruokaan ja juomaan, kas kummaa kun Ranskasta on kyse: joka ikisessä pienessä rantaravintolassa tarjoiltiin kolmen ruokalajin lounasta, jonka kanssa sai vähintäänkin välttävää viiniä, ja jokaisesta pienestäkin kioskista löytyi joltain hyllyltä pullo shampanjaa. Tästähän on suorastaan pakko tykätä.

Oman talon uima-altaalla. Vitsi miten pieniä Teini ja Mini ovat!

Ja koska saari kuuluu Ranskalle, sinne myöskin pääsee Ranskasta helposti. Pariisista Orlyn kentältä lähtee päivittäin lentoja Guadeloupelle (ja Martiniquelle, joka on viereinen saari), ja mekin olimme bonganneet varsin edulliset lennot Helsingistä Pariisiin ja sieltä Guadeloupelle. Toki Pariisissa meitä odotti kentän vaihto Charles de Gaullelta Orlyyn, mikä vähän jännitti, mutta suotta. Bussiyhteys oli tosi hyvä ja helppo, ja se sujui aika mutkattomasti jopa kahden tuolloin 2-3 vuotiaan kanssa. Teini taisi olla tuolloin jo yli kymmenen ja taivasteli silmiään pyöritellen kahden täystuhon kaoottista juoksemista kentällä.

Mutta jos siis Guadeloupe tai muut Ranskan merentakaiset karibian saaret kiinnostavat, Air Francen tätä reittiä kannattaa pitää silmällä. Näitä lentoja saa edullisesti edelleenkin, eikä kentän vaihtoa kannata jännittää.

Perhossaaren kaksi erilaista puolta

Guadeloupen saari on kartalla perhosen näköinen, ja siinä kahden auki olevan siihen välisessä kapeassa kohdassa sijaitsee sen pääkaupunki, Pointe-á-Pitre. Me emme jääneet sinne, vaan olimme päättäneet jatkaa suoraan pitkän lennon päätteeksi kohti ensimmäistä majapaikkaamme Le Gosierissa, vain lyhyen ajomatkan päässä kentältä.

Le Gosier on rantakohde, joka on pääkaupungin asukkaiden suosiossa sen läheisen sijainnin ja kauniiden rantojen vuoksi. Me olimme päättäneet jakaa aikamme niin, että olisimme viikon toisella puolella perhosta, ja viikon toisella.

Hauskan Guadeloupesta tekee myös se, että nämä saaren kaksi puolta ovat täysin erilaisia. Oikeanpuoleinen alue, jossa Le Gosier sijaitsi, oli tasaisempaa ja kuivempaa, mutta koko etelänpuoleinen rannikko oli käsittämättömiä unelmarantoja täynnä. Ja olihan koko saari kuin Karibian matkaoppaasta: turkoosia merta, vehreää viidakkoa ja pieniä, suloisesti ränsistyneitä, pastellinsävyisiä kyliä.

Ensimmäinen viikko ilman autoa

Olimme myös päättäneet osin säästösyistä ja osin testimielessä viettää loman ensimmäisen viikon ilman autoa. Le Gosier oli pieni kaupunki, jossa periaatteessa kaikkialle pääsi kävellen. Meidän Airbnb:stä vuokrattu talomme sijaitsi puolen kilometrin päässä rannasta, mukavasti ylärinteellä, joten kotiinpaluu hikisenä rantapäivän jälkeen oli aina jotenkin tahmeaa. Pienimmät matkustajat olivat vielä sen ikäisiä, että kummallekin oli rattaat mukana, joten niitä sitten työntelimme kävelyetäisyyden päässä oleviin paikkoihin – ja ylämäkeä niistä takaisin.

Karibian värit ja rannat, niihin voi helposti rakastua.

Ihan kävelyetäisyydellä olikin vaikka ja mitä nähtävää kasvitieteellisestä puutarhasta lähisareen. Tosin kasvitieteellinen puutarha ei ollut auki, koska omistajalla oli muita bisneksiä… tämän tiesi kertoa hänen naapurinsa, joka tuli ihmettelemään paikan portin takana pörrääviä turisteja.

Ja kyllä, tästä päästään Le Gosierin viehätykseen: paikka ei ole mitenkään turisteille tehty. Rannalla ei ole vuokrattavia rantatuoleja tai varjoja, ellei joku paikallinen keksi tuoda omaansa ja pyytää siitä rahaa. Ravintoloita oli vain kourallinen, eikä niissä todellakaan puhuttu sanaakaan englantia. Yhdessä meillä jäi jopa ruoat syömättä, koska kokki ei ollut jaksanut herätä uuden vuoden juhlinnan jälkeen paikalle, emmekä ymmärtäneet mitään menusta. Se oli täynnä mereneläviä, joita ei meidän kenenkään ranskalla käännetty. Kokin apukokki kävi kyllä näyttelemässä meille jäisiä kaloja ja äyriäisiä, joita olisi voinut ja osannut kokata meille, mutta emme kuitenkaan lopulta lähteneet leikkiin mukaan. Viiniä meille toki tarjoiltiin. Päädyimme lopulta noutopizzerian kautta kotiin.

Maatilamatkailua Karibialla

Kotimme olikin aika jännittävä kokonaisuus. Siellä oli mukava määrä makuuhuoneita, oikein toimiva keittiö ja pyykkikone, uima-allas, poreallas ja – kanala. Olin mielessäni jo naureskellut sille, kuinka maatilamatkaisen Karibialla ja menen aamulla seesteisesti ruokkimaan kanat ja keräämään niiden tuoreet munat. Toisin kävi, sillä joko kyseiset kanat olivat hulluja tai kantoivat syvää, pyhää vihaa suomalaisturisteja kohtaan, mutta kun ensimmäisenä aamuna menin kananruokapurkin kanssa crocseissani kanalan häkkioven sisäpuolelle, kanat kirjaimellisesti hyökkäsivät kimppuuni. Kun olin saanut pari kipeää nokkaisua pohkeisiin, eikä homma näyttänyt rauhoittuvan lainkaan, piti keksiä joku toinen keino.

Valmiina hyökkäämään! Tappajakanat vaanimassa uhrejaan.

Etsimme jonkun pitkän harjan, jolla yksi meistä piti kanojen hyökkäyksen loitolla ja heitteli kananruokaa mahdollisimman kauas kanojen pesäpaikasta, jotta saimme kanat harhautettua pois pesiltään. Samalla toinen meistä meni kiireesti tarkistamaan pesän ja keräsi munat pois. Kolmas seisoi portilla ja tarkkaili ja varoitti hyökkäävien kanojen liikkeistä. Siis kertakaikkiaan koominen asetelma. Porukan kolme lasta istuivat seuraamassa jännittyneinä joka-aamuista draamaa ja lopulta nauroimme kaikki kippurassa koko showlle.

Viestittelin talon omistajan kanssa ja kysyin, teemmekö jotain kenties väärin, vai ovatko kanat jotenkin tosi aggressiivisia, ja hän oli hyvin hämillään, ja kuvaili kanojaan aroiksi ja ystävällisiksi. Höpö höpö, tappajia ne olivat kaikki! Tai sitten meitä ei ole varustettu minkäänlaisilla kotieläinten hoitotaidoilla…

Aamiainen on katettu, kunhan ensin selviää hengissä munanhakureissusta.

Kaksi rantavinkkiä: Ilet du Gosier ja Sainte-Anne

Le Gosierin pikku satamasta pääsee maksullisella veneellä Ilet du Gosierin saarelle, jossa vietimme uuden vuoden aaton. Se on ihana pikkusaari, jonka puskissa majailee pienen miehen kokoisia leguaaneja. Saarella on yksi ravintola, tai pikemminkin lautavaraston näköiseen hökkeliin rakennettu kioski, jonka luukulta saa tilata kanaa, kalaa tai kasvisannoksen. Me tilasimme kaksi kana-annosta, joita Teini muistelee edelleenkin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan saarella avotulella lautahökkelissä grillattu kana maistui palmujen alla pahvilautaselta syötynä lähes taivaalliselta.

Muutenkin saarella oli hyvä meininki, superkirkasta vettä, matalat rannat ja sen verran ihmisiä, ettei missään ollut tungosta. Omia eväitä ja etenkin juomia olisi voinut ottaa enemmän mukaan. Toki lautahökkelin toinen luukku paljastui kioskin tapaiseksi kaupaksi, josta sai sipsiä, vettä ja olutta – ja tietenkin viiniä.

Toisena retkipäivänä suuntasimme kohti Sainte-Annen rantaa bussilla. Ja iloksemme huomasimme, että paikallisbussit olivat erittäin hyväkuntoisia, ilmastoituja ja tilavia. Tästä infrasta saa varmaankin kiittää emomaata Ranskaa. Toisaalta huvittavaa puolestaan oli se, että menimme saman reitin kahteen eri suuntaan, ja se maksoi täysin eri summan aamulla kuin illalla. Tuntui, että bussikuski raapi hetken päätään ja keksi hinnan täysin hatusta. Mutta toisaalta onko siinä mitään pahaa – pääasia, että päästiin perille.

Jos Le Gosier ei ollut turisteille suunnattua aluetta, Sainte-Anne on. Se on täynnä ravintoloita, kioskeja, kauppoja, maustekojuja, ti-punchin (paikallinen rommipunssi) myyjiä ja rantabaareja. Ja tietenkin ihan käsittämättömän lämmin ja kirkasvetinen ranta. Lämpimämpään veteen olen sukeltanut ainoastaan Dubaissa, mutta siitä voidaan puhua joskus myöhemmin.

Eikä Sainte-Annessa ollut mitään pahaa, paitsi ehkä varjojen tai varjostavien puiden puute. Vietimme siellä oikein kivan päivän uiden ja snorklaillen. Mutta menisinkö uudestaan pidemmäksi aikaa? Enpä taitaisi.

Koska saaren toinen puoli ansaitsee ihan oman bloginsa, jätän tämän tällä kertaa tähän ja palaan asiaan. Samalla teen suunnitelmaa seuraavista aiheista, mutten oikein tiedä, mistä jatkan Guadeloupen jälkeen. Euroopan kaupunkeja on paljon, paljon kirjoittamatta, samoin Euroopan rantakohteita. Myös kaukokohteita ja pari oikeinkin hassua Thaimaan reissua vielä löytyy takataskusta, ja esim. legendaarinen New York.

Mutta ennen sitä kuitenkin seuraava aihe on Guadeloupen toinen puoli, joka oli yllätyksiä täynnä.