Koh Lipe – rakkauteni, aina.

En ehkä tiedä miksi, mutta vajaan viikon perusteella Koh Lipe jää ikuisesti paikaksi, johon haluan palata. Ehkä syy on siinä, että sinne pitää haluta. Se ei ole Phuket tai Samui, jonne vaan lennetään. Sinne pitää mennä. Ja juuri siksi siellä on niin omanlaisensa tunnelma.

Koh Lipen tunnelmaa ei lainkaan huononna se tosiasia, että saari on täynnä sukeltajia. Ja sukeltajat tulevat sinne, missä on syytä sukeltaa. Mutta sukeltamisen hyvä epälieveilmiö on se, että ultimaattinen biletys on poissuljettu huvi. Toisin sanottuna Koh Lipe on (tai oli ainakin silloin) täynnä chillejä ravintoloita ja baareja, joissa pikemminkin syötiin ja hengailtiin, kuin krebattiin aamuun asti. Ja meillehän se sopi.

Koralliriutta alkoi suoraan hotellin rannalta.

Mutta minkälainen on Koh Lipe? Pieni, olisi ensimmäinen valitsemani adjektiivi. Siellä oli silloin oikeastaan vain yksi tie, ja se vie päärannalta kahdelle pienemmälle rannalle, sunrise ja sunset beachille. Rantojen nimien taustoja on vaikea päätellä. Pääranta on siis nimeltään Pattaya, mutta siitä helvetin esikartanosta tämä ranta on toki kaukana. (Ja sanottakoon tässä, että isomman Pattayan liepeillä on nykyään varsin kivoja alueita, joten eipä tahrata mainetta täysin vastuuttomasti). Tänä päivänä, ja näin olen kuullut, myös Lipellä löytyy usemapi tie, mutta tuolloin niitä ei ollut. Nykyäänkin kuitenkin keskusta, eli Pattaya Beachin ympäristö, on pyhitetty kävelylle. Kun me saavuimme saarelle, ymmärsimme hyvin nopeasti, että joudumme raahaamaan laukkumme lähimmälle paikalle, johon tuktukit pääsevät, ja sieltä meidät voidaan ajaa hotellille. Hikisenä laukkuja raahatessakin nautin kaikesta: on parasta tulla jonnekin, missä jokainen kulma ei ole turistien ehdoilla rakennettu ja jos onkin, se ei ole massaturismia. Joten vihdoin kun saavuimme omalle hotelillemme, olo oli kuin olisi tullut paratiisiin.

Illallista odotellessa Koh Lipellä

Nousuvesi, laskuvesi, käteisautomaatit ja pari muuta hassua faktaa

Me asuimme Mountain resortissa, joka on iso ja yksi vanhimmista isoista saaren resorteista.  Ranta saaren pohjoispuolella, uskomattomien hiekkarantojen ja korallien äärellä on henkeäsalpaava. Lipellä Teini oppi snorklaamaan, ja yhtä aikaa koki yhden pelottavimmista kokemuksistaan. Siitä pääsemme vuoroveteen.

Mountain resort on suoraan koralliriutan äärellä. Sen toinen puoli jatkuu vitivalkoisena hiekkasärkkänä, mutta toisella reunalla saa oikeasti uida korallien äärellä. Tai saa, kunnes tajuaa laskuveden. Eräänä päivänä olimme Teinin kanssa uimassa. Snorklailimme muina tyttöinä pitkin rantaa ja myös naureskelimme jättimäisille merisiileille, joita monta metriä alempana väijyi kivien raoissa. Siinä polskiessa aika kului, emmekä tajunneet, että läheiset korallit olivat yhtäkkiä koko ajan lähempänä meitä, kunnes sitten yhtenä kirkkaana hetkenä ymmärsimme, että laskuvesi oli pyyhkinyt tuloreittimme pois, ja jäljellä oli pelkkä parikymmentä senttiä matala kaistale korallien yli, ja sehän oli täynnä merisiilejä.

Tässä kävi onni onnettomuudessa, sillä meillä oli uimapatja mukana. Olimme ottaneet sen aluksi vain voidaksemme lepäillä siinä välillä. Mutta nyt siitä tuli pelastuslautta. Laitoin Teinin siihen ja käskin olla silmät. Lähdin uimaan varovaisin potkuin yli TODELLA matalan koralliriutan, etten olisi vahingossakaan potkaissut liian syvälle ja osunut merisiiliin. Teini makasi lievästi ahdistuneena ja peloissaan uimapatjalla ja yritti nähdä isoimmat merisiilit. Minä jännitin lantioita ja yritin potkia vain pinnassa, en senttiäkään syvemmällä. Tälläkin tarinalla on onnellinen loppu ja pääsimme vahingoittumana maihin. Mutta osaamme nyt varoa vuorovettä, etenkin jos merisiilejä on lähettyvillä.

Mountain resortin allasaluetta.

Koh Lipestä on pakko sanoa lisäksi, että autottomuus (tai ainakin suunnaton vähäautoisuus) oli suuri plussa. Kävelemälläkin pääsee. Mutta kun olimme jatkamassa Lipeltä vielä pienemmälle saarelle, Koh Ngaille, tulikin vastaan ongelma. Tiesimme ennalta ettei Ngailla ole käteisautomaatteja. Hotelleissa toki (yleensä) käy kortit, mutta koska Lipellä läheskään aina ei, meillä ei ollut lähtöä edeltävänä päivänä oikeastaan lainkaan käteistä jäljellä. Vaan eihän se haittaaa, koska tiesimme jo monen käteisautomaatin sijainnin. Paitsi että mikään automaatti saarella ei juuri sinä iltana toiminut, ei yksikään. Siinä sitten arvelimme, pärjäämmekö seuraavassa kohteessa ilman rahaa vai alammeko valmistella itseämme tiskaamiseen.

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti laituria, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa nohti Koh Ngaita – taskussa bahteja noin kymmenen euron edestä. Seikkailu sai jatkua.

Koh Lipen auringonlasku omalta terassilta.

Kuinka matkustaa saarilta toisille Andamaanian meren puolella?

Oikeastaan koko rannikko Malesian rajalta Phuketiin saakka on täynnä ihania saaria. Me päätimme ottaa hitaamman ja halvemman lautan, joka keräsi ja tiputti ihmisiä reitillä saarelta toiselle. Lähtösatama olikin itse asiassa Malesian puolella Lankawissa, ja jollen väärin muista, päätepiste oli Phuket. Homma toimi seuraavalla tavalla: sinä ostat lipun tietylle välille, joka maksaa tietyn verran. Me ostimme liput etukäteen hotellin kautta, jolloin myös varmistimme paikkamme kyseiselle aamulautalle. Toki satamastakin saa lippuja, mutta sillä varauksella, että paatissa on tilaa.

Satamassa lippu vaihdetaan tarraan. Eri saarille jäävien rintaan laitettiin eri värinen tarra, ja samaisella tarralla merkittiin matkatavarat. Sitten kun oma saari oli kohdalla, tiputettiin tityn värisen tarran ihmiset ja matkatavarat maihin, otettiin uudet sisään, ja matka jatkuu. Pakko sanoa, että homma toimi ihan moitteettomasti, mikä ei aina ole itsestäänselvyys Thaimaan erilaisissa kulkuvälineissä.

Saapumassa Koh Ngaille. Hotelli on tuolla jossain.

Yksi matkustamisen parhaita puolia: ihmiset, joita tapaat

Siinä lautan kannella eri satamia ja saaria katsellessa aloimme jutella vieressä istuvien, ehkä samanikäisten nuorten (kyllä, me olimme ja olemme yhä nuoria) miesten kanssa. Kävi ilmi, että toinen, Fredrik, oli Ruotsista, ja toinen, Bernhard, oli Tanskasta. Näiden kavereiden kanssa juttu luisti heti alusta alkaen, ja kun kävi ilmi, että he olivat tulossa samalle saarelle kuin me, päätimme puuhata yhdessä jotakin. Oli ihan kiva saada aikuisseuraa, vaikka kuusivuotias Teini oli jo silloin, ja on yhä, ihan timanttinen matkakumppani.

Kun sitten saavuimme Noh Ngaille, joka on todella pieni saari, vene tiputti meidät kirjaimellisesti rantaveteen, ja miehistö nosti matkalaukut rantahiekalle. Siinä me seisoimme viidestään keskellä hiekkarantaa laukkujen kanssa lievästi ilmaistuna hämillämme. Puun alla istui joku paikallinen, jolta kysyimme hotelliamme, ja hän viittoi vasemmalle. Eipä siinä, aloimme tallustaa osoitettuun suuntaan ja luotimme siihen, että kyllä siellä joku hotelli oli. Tällä rannalla, omaa pientä matkalaukkuaan raahatessa, Teini lausui legendaarisen pyynnön: ”Voidaanko äiti joskus matkustaa normaalisti niin kuin muutkin perheet, vaikka Rodokselle, tai jonnekin missä on Bamse-kerho?” Saarihyppely paratiisisaarelta toiselle Thaimaassa ei selkeästi puhutellut häntä juuri siinä hetkessä, kun piti paljain jaloin ja venematkasta väsyneenä raahata omaa pientä matkalaukkua rantahiekassa, kun olisi voinut syödä jätskiä Bamse-kerhossa. Mutta kyllä sekin ääni muuttui kellossa, kun hotelli hetken päästä löytyi, ja sai karistaa rantahiekat uima-altaaseen. Myöhemmin Teini on kyllä todennut, että osaa näin jälkeenpäin arvostaa paljon enemmän kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa, kuin juuri silloin. Ja ymmärtäähän sen.

Fredrik ja Bernhard majoittuivat hotelliin lähelle meitä, ja sovimme näkevämme seuraavina päivinä, koska noin pientä saarta oli hauska ottaa porukalla haltuun.