Thaimaa: Andamaanian meren saarihyppely vol.1 - Bangkokista Koh Lipelle

Bangkokin auringonnousu - aikaisten lentojen ainoa positiivinen puoli.

Edelliset muistelmat ovat keskittyneet kaveriporukalla reissaamiseen, mutta totuushan on se, että jo pitkän aikaa reissuissa on yleensä aina ollut lapsi tai lapsia mukana. Lupaan kertoa myöhemmin myös niistä reissuista, joissa on lukuisia alta vuoden ikäisiä vauvoja, ne ovat oma lukunsa, mutta ehkäpä nyt kuitenkin aloitan hillitymmin matkasta, jossa mukana oli vain silloin kuusivuotias Teini. Eli älkää hämääntykö Teinistä, hän oli silloin esikouluikäinen.

Tällä matkalla esittelen teille kenties ensimäistä kertaa ohjelmanumeron, jota lapseni vihaavat sydämensä pohjasta: lentokenttäjuoksemisen. Vaikka rehellisyyden nimissä jo tuolla edellisen matkan Helsinki-Vantaan lähdössä meinattiin myöhästyä koneesta, ihan ilman lapsia, ja ihan omaa tyhmyyttämme, mutta jätetään se tarina vaikka niille, jotka välttämättä haluavat kuulla. Kertokaa toki :)

Tällä reissulla meillä oli tarkoitus lentää Bangkokiin, olla siellä hetki, ja lentää Etelä-Thaimaahan, Thaimaan eteläisimmälle Hat Yain kentälle ja jatkaa sieltä Koh Lipen saarelle. Lipe oli ollut haaveeni jo pitkään. Sieltä reittimme tulisi kulkemaan Koh Ngain (tai Koh Hain, riippuu keneltä nimeä kysyy) kautta Koh Lantalle. Lantalta palaisimme Krabin kautta Bankokiin ja sieltä kotiin. Matkan kesto oli melkein kolme viikkoa ja matkassa oli yksi silloin kuusivuotias Teini.

Eli lähdetään matkaan!

Syntymäpäivä - mikä ihana tekosyy matkustaa

Mainitsinko jo, että olen syntynyt kahdeksas tammikuuta? Se on syy, miksi olen tosi usein matkalla tammikuun alussa. Vihaan Suomen tammikuuta, ja mikä onkaan parempi syy makoilla palmun alla, kuin syntymäpäivä. Joten tänäkin vuona lähdimme matkaan juuri ennen uutta vuotta, kuten niin monena vuona tulisimme tekemään tämän jälkeen, ja kuinka olimme jo tehneet jo monesti aiemminkin.

Uusi vuosi Thaimaassa

Voin suositella. Olen viettänyt uuden vuoden ehkäpä viisi kertaa ellen jopa useimminkin Thaimaassa. Jos lapselle haluaa näyttää ilotulitukset isolla Iilla, kyllähän ne Bangokin kokoisessa suurkaupungissa ovat omaa luokkaansa. Meillä oli vieläpä sellainen mieletön tilanne, että majotuimme edelleenkin Thaimaan korkeimman hotellin titteliä hallussaan pitävässä, Bayoke Sky -hotellissa, jossa ihan normaali huoneluokkakin saattaa sijaita kerrosten 70-90 välissä. Vaikka hotelli on jo hieman aikaa nähnyt ja lapseni mielestä ”haisi oudolle” (eli vanhalle hotellille), on sen korkeus ja massiivisuus ihan kokemisen arvoinen. Me emme jaksaneet juhlia puoleen yöhön saakka, vaan vastaanotimme uuden vuoden kerroksessa 79, josta ilotulitukset pystyi katsomaan NIIDEN YLÄPUOLELTA. Se oli kokemus, jota en ole koskaan osannut odottaa, mutta joka oli kyllä hieno ja mieleenpainuva. Bayoke Sky on tänäkin päivänä kohtuuhintainen hotelli, josta huoneen saa parhaimmillaan alle sadalla eurolla. Hotellin ympäristössä on paljon kivoja ravintoloita ja yhteys molemmille lentokentille on ihan siedettävä.

Klassikon äärellä: lentokoneeseen juoksu

Kuten jo mainitsin, en halua edes laskea kertoja, kun olemme juosseet hiki hatussa koneeseen tai lähtöselvitykseen joko yhden tai kahden lapsen kanssa. Syitä on lukuisia ja syyllisiä on turha etsiä. Näin jälkeenpäin ajateltuna (ja seuraavaa odotellessa), kaikista juoksuista ja niihin liittyvistä tarinoista on tullut osa meidän elämää. Eikä mikään huono osa. Monesti muistellaan eri reissuja siitä näkökulmasta, että mikä nalle me iskettiin check in -tiskiin milläkin kerralla ja mikä oli meidän taktiikka saada vielä laukut koneeseen, vaikka periaatteessa se ei enää olisi mahdollista. Meistä ON tullut lentokenttäkettuja, ja tämä oli yksi ensimmäisistä reissuista, jolloin opittiin tästä pelistä pal-jon.

Bangkok-Hat Yai-väli

Niin, kuten sanoin, Hat Yai on Thaimaan eteläisin kenttä ja sijaitsee todella lähellä Malesian rajaa. Jos haluaa Koh Lipelle, eikä tule saaria pitkin pohjoisesta etelään, on lyhin reitti mantereelta saarelle Hat Yain kautta. Toki siitä pitää vielä ajaa tunnin pari Pakbaran lauttalaiturille. Etenkin lapsen kanssa matkustaessa on hyvä huomata, että lopulta matkaan menee melkein koko päivä. Eli siis, näinhän se sitten meni.

Heräsimme suhteellisen ajoissa. Ihastelimme AIVAN mieletöntä auringonlaskua hotellin aamiaiskerroksessa, joka muuten jäi ilotulituksia enemmän mieleen. Aamiaistila on koko kerroksen kokoinen pyöreä tila korkealla Bangkokin yllä, ja kenties juuri auringonlaskun ja upean aamiaisen takia lähdimme lopulta kentälle…aivan liian myöhään.

Tietenkin, tietenkin, tietenkin olimme juuri Bangkokin aamuruuhkan aikaan liikkeellä, ja matka kentälle kesti us-ko-mat-to-man kauan. Ehdimme ihan niukin naukin chenkinniin, mutta jo siinä he antoivat meille hymyillen ystävällisen vinkin. ”Now. You run!” Ja mehän juoksimme. Pitkin Dong Mueangin lentokentän käytäviä. Teini juoksi edellä nalle kainalossa ja me Miehen kanssa raahasimme käsimatkatavaroita. Jossain kohtaa kilometrien tuntuista käytävää meitä tuli vastaan mies, jolla oli kyltti, jossa luki MINUN sukunimeni, mutta edessä oli tietenkin mister. Huidoin hulluna kättäni, että täällä ollaan, not mister but the whole family. Ja sitten tämä samainen mies totesi ystävällisesti hymyillen ”Now we run!”. En tiedä, mitä olimme siihen saakka tehneet, mutta sitten juostiin vielä vähän lujempaa.

Ja ihme ja kumma, pääsimme koneeseen, toki miljoonien mulkoilujen saattamana, sillä koko muu kone, viimeistä paikkaa myöten, istui jo paikoillaan vyöt säntillisesti kiinnitettynä, kunnes meidän hikinen ja riemusta kiljahteleva perheemme rantautui koneeseen. Mutta hei, kuka välittää? Kone nousi täsmälleen ajallaan kentältä, eikä kukaan kärsinyt. Joskus mulkoiluille on paras vaan näyttää joko hymyilevää naamaa, tai pyllyä. Jälkimmäiseen en ole vielä turvautunut koskaan.

Hat Yai-Koh Lipe-väli

Lento Bangokista Hat Yaihin on lyhyt ja mukava, mutta siitä eteenpäin matka Koh Lipelle tuntui loputtomalta. Ensin tosiaan melkein pari tuntia tila-autokuljetusta, jonka olin varannut hotellilta etukäteen. Sitten Pakbaran laiturilla lippujen osto (juuri niin mystinen operaatio, kuin Thaimaassa kaikki. En todellakaan ollut varman sen jälkeen olinko ostanut liput Koh Lipelle, saatika koska lautta lähtisi). Onneksi laiturin ympärillä oli muutama ravintola, joista sai ihan kelvollista lounasta ja pystyi selviämään lapsenkin kanssa sen muutaman tunnin, jonka siinä lauttaa odottelimme. Juuri tältä laiturilta on ostettu aurinkohattu, joka on seurannut lukuisilla matkoilla mukana tämän jälkeen.

Ja tästä tuleekin ehkä yksi Thaimaassa matkustamisen käytännöllisimmistä vinkeistä: lähde liikkeelle aamulla. Ei siksi, etteikö myöhemminkin ehtisi, jos olet jo siellä, missä haluat olla, mutta etenkin saarille mentäessä pitää muistaa, että mikään lautta ei liiku auringonlaskun jälkeen, ja sehän tulee Suomen kesän mittapuulla todella aikaisin. Me olimme Pakbarassa ennen puolta päivää. Silti olimme hotellilla Koh Lipellä niukin naukin ennen auringolaskua. Eli siis käytännössä kun pääsimme lauttaan joskus yhden kahden välillä, olimme silti päivän toiseksi viimeisellä lautalla.

Lauttamatka oli pitkä ja uuvuttava, rehellisesti. Aikaisen herätyksen, pitkän automatkan ja kaiken satamassa odottelun jälkeen reilu kaksi tuntia (itse asiassa varmaan lähempänä kolmea) lautalla tuntui sietämättömältä, etenkin koska aamulla ei todellakaan ollut aikaa käydä suihkussa ja koko päivä oli menty nihkeissä nahkeissa hikisissä vaatteissa sitä ajatusta kohti, että kohta on uskomaton paratiisi odottamassa. Teini on kuitenkin aina ollut reppureissaajien mestari, todellinen unelmalapsi muuttuvissa olosuhteissa. Kun pääsimme lautalle ja pomppuinen matka alkoi, hän veti uuden hellehatun silmille ja alkoi hyräillä. En kuolemaksenikaan muista, mitä hän lauloi, mutta siinä hän oli kainalossani ja lauloi. Ja kun hetki oli kulunut, hän nukkui. Ja veikkaan, että mekin enemmän tai vähemmän torkuimme koko matkan, Teinin esimerkkiä seuraten. Tunsin jotain suunnatonta lämpöä ja onnea häntä silitellessäni. En olisi voinut olla onnellisempi juuri hänenlaisestaan lapsesta.

Kuinka pääsen Koh Lipelle?

Pitkän ja unettavan lauttamatkan jälkeen olimme viimein tulossa Koh Lipelle. Saari on siis luonnonsuojelualuetta, jonne ei saa rantautua suurilla kuljetusaluksilla. Sitä ympäröi upea koralli ja se on lähes kiinni Koh Tarutaon suojeltua saarta. Me emme tienneet tätä, ja kun lautta
viimein saapui Koh Lipen edustalle, olimme suorastaan ymmällämme. Mitä ihmettä? Kaikki ihmiset purettiin kelluville ponttooneille, joissa oli ihmeellisiä tiskejä, joista ohjattiin ihmisiä pikkuisiin veneisiin. Ja lisäksi piti maksaa jotain. Siis mitä?

Koh Lipe on suojeltu alue, ja älyttömän hienoa, että on. Mutta käytännössä siis jokaisen saarelle saapuvan on lunastettava tietynlainen sisäänpääsymaksu. Kun katselin hetken ponttoonilaiturilla tapahtuvaa, jokseenkin sekavaa toimintaa, ymmärsin, että jotkut hotellit sisällyttävät omiin kuljetus- tai yöpymismaksuihinsa tämän Lipelle saapumismaksun, ja jotkut eivät, kuten vaikkapa meidän hotellimme. Eli riippuen siitä, missä majoitut, sinut ohjataan joko maksujen ohi hotellin omaan kuljetukseen, tai sitten jäät jonottelemaan sisäänpääsymaksutiskille ja siitä yleiseen kuljetukseen, joka vie Lipen suurimmalle rannalle. Tämän rannan nimi on hämäävästi sama kuin ei niin hyvämaineinen alue lähellä Bangkokia, eli Pattaya Beach. Kumassakaan en suosittele juuri tälle rannalle jäämistä.

Noh, kun olimme, väsyneinä ja nälkäisinä, ratkoneet tämän laituriarvoituksen, maksaneet maksut ja päässeet veneeseen, joka viimein vei maihin, ymmärsimme, että meitä ei kukaan siitä eteenpäin kuljettaisi hotellille. Eli hotellin kuljetus oli Hat Yaista Lipelle, mutta ei suinkaan hotellille saakka. Tavallaan ärsytti, koska olimme maksaneet kuljetuksesta hotellille, mutta siinä kohtaa oli turha käyttää energiaa liikaan niuhottamiseen. Tulipa samalla nähtyä isoin ranta ja pari lupaavaa ruokapaikkaa, kun metsästimme taksia.

Seuraava postakseni onkin sitten omistettu pelkästään Koh Lipelle.