Koh Lanta – home away from home

Koh Lantan auringonlaskut - yksinkertaisesti kaunista

Saarihyppelymme viimeinen etappi oli Koh Lanta. Tällä saarella oli ja on yhä minulle tärkeä merkitys, sillä se on ensimmäinen paikka, jonne olen koskaan Thaimaassa tullut, ja siitä on aikaa varmaan lähemmäs 20 vuotta. Sen jälkeen olin käynyt Lantalla pari kertaa, ja nyt halusin näyttää tämän Thaimaan ”kesämökkini” Miehelle ja Teinille, joka kyllä oli ollut siellä vauvana, mutta ei muista siitä mitään.

Miksi kutsun Lantaa kesämökiksi? Noh, ensimmäisellä reissullani sinne, olin tutustunut Moonlight Exotic Bay Resortin manageriin Keniin, ja myös muutamaan muuhun silloin Moonlightissa työskennelleeseen leidiin.Siltä reissulta on jäänyt elinikäinen ystävyys. Seuraavilla kerroilla he olivat tuoneet minulle lahjoja perheiltään, muun muassa kankaan, jonka köyhässä perheessä lähellä Laosin rajaa kasvaneen Natapatin äiti oli minulle tehnyt, ja me joka kerta toimme heille jotakin Suomesta. Ken, Mata ja Natapat olivat olleet lukuisia kertoa minun Thaimaan perheeni, opettaneet paikallisia ruokia, järjestäneet grillausiltoja, vieneet retkille. Olimme viettäneet niin monta hauskaa päivää ja yötä keskenämme, että kun lautta lähestyi Koh Lantaa, olin melkein itku kurkussa. Palaisin taas Moonlightiin.

Teini ja Moonlightin allasalue

Moonlight Bay Resort – kotipesä kaukomailla

Tein kauan sitten sellaista työtä, jossa asiakkaanani oli Tui, silloinen Finnmatkat. Sain silloin joitakin satoja euroja halvemmalla matkoja Finnmatkojen kohteisiin sesonkiaikojen ulkopuolella, joten olin päätynyt Moonlightiin ensimmäisen kerran tätä kautta. Se ei ollut silloin millään tavalla hieno paikka, pikemminkin kotoisa ja mukava. Mantereella olevan respan jälkeen kuljetaan polkua pitkin sillä yli saarelle, jonka rinteillä sijaitsi bungaloweja, ja rannassa pieni spa, ravintola, uima-allasalue ja ihan rannassa Rocky bar, eli drinkkibaari – parikymppiselle reppureissajalle täydellinen paikka. Vuosien aikana Moonlight oli kohentanut ulkoasuaan. Respan viereen oli rakennettu hienompi hotellirakennus ja bungaloweja oli rempattu vastaamaan paremmin myös vaativampien tarpeita. Itselleni yksinkertaiset rinnebungalowit olivat ihan täydellisiä, mutta koska olin jo kantis, olimme saaneet upgraden seaview villaan, josta oli kertakaikkisen upea näköala merelle ja rannalle. En valittanut.

Vanhasta jengistä vain manageri Ken oli enää töissä resortissa, ja se riitti. Kenin nuorin lapsi oli Teinin kanssa saman ikäinen, eikä yhteisen kielen puute haitannut lainkaan. Lapset leikkivät yhdessä koko viikon aina kun Kenin poika ei ollut koulussa, ja illalla istuimme porukalla syömässä. Ken oli tietenkin töissä, mutta viihtyi kanssamme sen ajan, mitä ehti.

Chillailua Rocky Barissa

En väitä olevani obkektiivinen arvioissani Moonlightista. Mutta jos listaa hiukan faktoja siitä, miksi se on ihana paikka, jokainen saa tehdä omat päätelmänsä.

1. Moonlight Bay, nykyään kai viralliselta nimeltään Moonlight Exotic Bay Resort, on noin 20 minuuttia (autolla tai skootterilla) Saladanin vilkkaan alueen ulkopuolella. Illalla voi mennä ihan hyvin Saladaniin syömään tuktukilla tai omalla kyydillä, mutta oman merenlahden rauha ja suoja on ihana asia perheille ja ei-bilettäjille. Moonlightin hiukan kivikkoinen ranta ei ole paras lapsille, mutta aikuinen menee siitä vaivatta uimaan.

2. Toisaalta eteläänpäin mentäessä Lantan oma suosikkirantani Klong Nin Beach on kävelymatkan päässä. Vartin tallustelun jälkeen tullaan tien mutkaan, jossa on edelleen sama 7/11 ja samat ravintolat, ja ranta on täynnä ihania rantapaikkoja, joissa aurinkovarjon alle voi tilata hyvää ja halpaa ruokaa ja nauttia välillä Klong Ninin aalloista. Jos ottaa renkaat alle ja ajaa 20 minuuttia etelään, tulee eteläkärjen luonnonsuojeluauleelle, joka on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Matkalla on seikkailunhaluisille sopiva luolasto, Khao Mai Khew, jossa pääsee todella pilkkopimeisiin paikkoihin. Ihan tosi kiva kokemus, mutta huom. ei flipflopeilla, vaan vaatii kunnon kengät. Ja ennen kuin saapuu ihan eteläisimpään osaan saarta, matkalla on Drunken Sailors -ravintola, joka on ihan mahtava chillauskeidas skootterireissulla ympäri saarta. Siellä kerran syöty hampurilainen on edelleen muistoissani yksi elämäni parhaista; sitä saattaa värittää kyseisen hetken huima nälkä ja väsymys, johon burgeri ja yksi kylmä Chang oli kun jumalainen ratkaisu. Riippukeinussa puutarhassa mutusteltu ruoka oli vain niin hy-vää.

3. Moonlightin alue on superkaunis ja auringonlaskut saaren parhaita. Resortin sijainti on täydellinen päivän viimeisten säteiden nappaamiseen, ja jos sen haluaa tehdä Rocky Barista käsin riippukeinussa kylmä juoma huulilla, tämäkin on täysin mahdollista. Moonlightin ravintolan ruoka ei ole katukeittiöhintaista eikä -mausteista, mutta erittäin laadukasta, ja ravintolan miljöö osittain rantahiekalla, valtavien magrovetyyppisten puiden katveessa on taas kuin suoraan jostain päiväunelmasta.

Moonlight Bay - chillimpää tuskin voisi olla.

Kissan muisti

Pakko tähän väliin kertoa tarina. Kuten jo aiemmin kuvailin, Moonlight sijoittuu alueena osin mantereelle ja osin siitä erottuvalle saarelle. Vuorilta tuleva joki erottaa nämä alueet toisistaan, ja aikaisemmin tuon joen rannassa oli resortin halvimmat bungalowit, joista osassa asui myös henkilökuntaa. Jollain ensimmäisistä reissuistani olimme Moonlightissa ihan sesongin alkupuolella, jolloin saattaa vielä tulla voimakkaitakin monsuunisateita. Sillä kertaa tuli. Olimme aiemmin nähneet alueella kissaemon neljän pentunsa kanssa, ja koska olen henkeen ja vereen kissaihminen, olin ihastellut pentuja ja niiden suloista töhötystä missä ikinä ne tulivatkin vastaan.

Maisema Moonlightin rannasta.

Tuona yhtenä monsuunisateen päivänä menin sateen lakattua kohti respaa, ja matereelta tulevalla sillalla vastaani tuli kissaemo. Hän huusi sillalla ja minut nähdessään tuli huutamaan hätäänsä minulle. Aistin, että jotain on vialla, ja lähdin seuraamaan kissaa. Hän kuljetti minut joen vieressä olevalle bungalowille ja meni sen alle, ja tuli ulos, ja meni alle, ja tuli ulos. Vuorilta tullu vesimassa oli jostanut joen pintaa niin ylös, että jouduin kahlaamaan mudassa nähdäkseni, mitä kissa halusi näyttää. Mutta lopulta se paljastui: kissaperheen koti oli tuon bungalowin alla, ja nyt neljä pentua olivat jääneet veden ympärimiksi, ja koska vesi nousi koko ajan, pennut olivat vaarassa huuhtoutua merelle. Piti siis pelastaa kissat.

Hain silloisen kumppanini meidän bungalowistamme ja otimme taskulamput mukaan. Ryömimme mudassa ja pelastimme yksi kerrallaan pennut vaarallisesta tilanteesta, ja äitikissa kantoi jälkikasvunsa yksi kerrallaan ravintolan taakse turvaan. Seuraavina päivinä katselimme lähes kyynel silmissä pieniä pentuja, jotka välillä juoksivat jostain kulman takaa näkyviin ja katosivat taas touhuihinsa. Ellei meitä olisi ollut, he olisivat nyt jossakin meren pohjassa. Muistin erityisen hyvin pennuista yhden, joka muistutti väritykseltään omaa ensimmäistä kissaani. Hän oli kaunis pieni tyttökissanpentu, ja vaikka silloin en vielä sitä tiennyt, tulisimme kohtaamaan uudestaan.

Nimittäin, uskokaa tai älkää, kun saavuimme tällä reissulla Lantalle, tapahtui jotakin ihmeellistä. Ensimmäisenä iltana menimme ravintolaan syömään, ja huomasin, että ravintolan liepeillä oli muutama kissa. Yksi niistä oli väritykseltään kilpikonnakuvioinen, kuten oma ensimmäinen kissani JA se yksi pelastamamme pentu. Ei kulunut montaa minuuttia, kun tämä kissa tuli meidän pöytämme luokse. Hän ei kerjännyt, ei etsinyt tippunutta ruokaa. Hän tuli jalkojeni vireen ja kävi siihen nukkumaan, aivan kuin olisi ollut minun kissani.

Ikuiset ystäväni Koh Lantalla.

Kysyin jossakin kohtaa Keniltä, muistaako hän kisaanpelastusepisodia, ja Ken hymyili leveästi: tottakai hän muisti. Yksi niistä kissoista nukkui jalkojeni juuressa juuri nyt. En voinut uskoa sitä todeksi. Saattoiko kissa muistaa? Ja kyllä, kyllä kissa muistaa. Rakas lapsuudenystäväni, kissakuiskaaja Tuija, totesi tarinan kuultuaan, että kissa todellakin muistaa. Kissojen hakumuisti yltää vuosien ellei vuosikymmenten yli, ja jos joku on pelastanut kissan, kissa muistaa sen aina. Minulla on siis ikuinen kissaystävä Koh Lantalla, Moonlight Bayssa.

Koh Lantan luonnonpuisto ja elämäni suurin jano

Yhtenä päivänä päätimme ajaa saaren eteläkärkeen, jossa olisi kuulemamme mukaan hieno luonnonpuisto ja ranta. Teini istui nätisti skootterissa Miehen takana ja minä ajoin omaani. Matka ei tosiaankaan ole pitkä – minun hillityllä ajonopeudellani puolisen tuntia, ja paikka on ajon arvoinen. Ranta ja rannalla oleva majakkaniemi on tosi hieno, maisemiltaan ja uintimahdollisukksiltaan. Hienointa alueessa on kuitenkin sen ympärille levittyvä sademetsämäinen viidakko. Sen läpi kulkee kävelyreitti, jonka arvioitu kävelyaika oli tunti.

Koh Lantan eteläkärjen luonnonpuistoa

Olimme lähteneet reissuun vähän huonosti varustautuneina, eikä meillä ollut kuin yksi iso vesipullo. Päivä oli kuuma. Kun olimme tutkineet majakan ja ranta-alueet, aloimme miettiä viidakkokävelyä. Katsoimme vesitilannetta. Jäljellä oli vajaa puoli pulloa. Reitin ei pitänyt olla vaikea – ja siitä se ajatus sitten lähti – mennään. Kun pääsimme reitin alkupäähän, sieltä rannalle saapuneet ihmiset vihjasivat, että kannattaa ottaa joku keppi matkaan, sillä reitillä on aggressiivisia apinoita. Minun kokemukseni Koh Changin aggressiivisiista apinoista riitti, ja lähdimme polulle monta keppiä matkassa. Mutta apinat eivät suinkaan olleet matkan haaste.

”Moderate” oli reitin vaikeustaso. Teini oli silloin kuusivuotias. Ensimmäisen puolen kilometrin pelkkä nousu kohti viidakon ydintä söi jo mehut Teinistä, ja vettä kului. Kun päästiin hivenen tasaisemmalle maalle, Mies otti Teinin hartioille, ja aloimme taittaa matkaa. Vettä kului. Metsä oli upea. Jätttimäisistä puista roikkuvat liaanin olivat juuri sen näköisiä, että kohta kuuluisi huuto, ja Tarzan singahtaisi viidakon uumenista esiin. Nautimme näkemästämme. Ja vettä kului.

Ja sitten vesi loppui. Oletimme olevamme melkein lopussa, mutta oletimme väärin. Aika, joka kipuamiseen oli mennyt, oli hämärtänyt matkantajumme, emmekä olleet missään lähelläkään puolta väliä. Nyt alkoi tulla kalvava jano. Hymyt hiipuivat, tai no, ainakin oma hymyni hiipui. Olin juottanut Teiniä niin säännöllisesti, että olin unohtanut juoda itse. Ja sen alkoi huomata. Viidakko vaan tiheni. Jaksoimme edelleenkin luke aja ihmetellä matkalla vastaan tulevia luontopolkukylttejä, mutta oma janoni kävi kyltti kyltiltä kamalammaksi. Jossain kohtaa jouduin sanomaan, että en tiedä, miten selviän loppuun. ”Mitä sitten voit tehdä?”, Mies kysyi, ja sehän oli hyvä kysymys. En mitään.

Matkailija-Mies majakkaniemellä.

Teimme päätöksen skipata loput kyltit ja pysähdyspaikat ja edetä vaan niin nopeasti kuin pystymme. Minua alkoi itkettää. En ole koskaan tajunnut, mitä jano tekee ihmiselle silloin, kun se on todella kova. Kuvittelin pyörtyväni joka hetkellä, ja jokainen polun mutka oli ensin mahdollisuus ja sitten pettymys, kun sen takaan ei paljastunutkaan reitin loppupistettä. Raahasin kuivaa, tonneja painavaa kehoani pitkin viidakkoa ainakin tunnin sellaisessa tilassa, jossa pyörtyminen on totta ihan hetkenä minä tahansa. Tällä kertaa myös Mies ja Teini tajusivat, ettei kysessä ole normaali nälkäkiukku, vaan tilanne on oikeasti vakava. Matkan viimeiset pätkät etenimme suut tiukkana, vakavana viivana hiljaisuudessa, ja keskityimme etenemiseen.

Harvoin olen ollut niin onnellinen parkkipaikkaa nähdessäni. Kun se lopulta oli silmieni edessä, tiesin, etten kuole. Samalla tiesin, että parkkipaikalta luonnonpuiston kioskille on aikankin 10 nminuuttia matkaa. Siinä kohtaa sanoin Miehelle ja Teinille, että nyt on pakko juosta. Nähdään kaupalla. Ja sitten juoksin. Juoksin kyyneleet silmissä luonnonpuiston sisäänpääsypaikalle, jossa oli pieni kauppa, ja ostin 1,5 litran vesipullon. Join sen kerralla. Rehellisesti. Yhdellä kerralla, paikallani seisten. Kun Mies ja teini pääsivät paikalle, istuin penkillä ja tärisin. Koko keho purkautui stressitilasta hurjalla voimalla, ja kokemus oli jokseenkin upea ja pelottava yhtä aikaa. Mutta hyvin nopeasti olin jo entiselläni, ja hetken päästä jo nauroimme kaikelle. Etenkin, kun pysähdyimme kotimatkalla Drunken Sailorsiin ja saimme ihan huikeat burgerit.

Ikireipas reppureissaajakaverini.

Koneeseenjuoksu vol.2 ja se ehkä toistaiseksi tyylikkäin: Krabin lentokenttä

Lähdimme kotimatkalle Lantalta. Tällöin täytyy yleensä tehdä pomppu Bangkokin kautta, ellei ole onnistunut bongaamaan halpoja suoria lentoja Krabista tai Phuketista suoraan Helsinkiin. Sekin on mahdollista, mutta kerron siitä myöhemmin. Tällä kertaa olimme menossa Bangkokin kautta.

Koh Lanta on siitä ihana saari, että se on pysynyt hyvin samaanlaisena hyvin pitkään, ja siihen on syynä se, että se on saari, jonne on pitänyt kulkea kahdella lautalla: Ensin mantereelta Koh Lanta Noille, ja siitä toisella lautalla Koh Lanta Yaille. Tähän kuluu jonkin verran aikaa ja energiaa, mistä johtuen laiskin ja mukavuudenhaluisin turisti ei tule Lantalle. Nyt asiaaan on kuitenkin tullut muutos, kun saarten välille on alettu rakentaa siltaa, ja mantereeltakin on tarkoitus saada siltayhteys vuoteen 2025 mennessä. Hyvästi idyllinen lomasaari – ajattelen mielessäni.

Tuona päivänä, kun lähdimme Lantalta kohti Krabin kenttää, kumpaakaan siltaa ei vielä ollut, ja saarten välinen siltakin oli vasta valmistumassa. Olimme siis edelleen lauttojen varassa. Lähdimme hotellilta reilusti ajoissa, melkein kaksi tuntia ennen boardingin päättymistä. Ensimmäinen lautta meni vielä ihan sujuvasti, mutta toisen lautan kohdalla jouduimme odottamaan tuskallisen kauan. Toki olimme varautuneet tähän, koska emme olleet ensimmäistä kertaa Lantalla, ja meillä oli varaa kuluttaa aikaa lauttajonossa.

Hyvästit Koh Lantalle tien päältä.

Mutta sitten tuli yllätys, johonemme olleet varautuneet: moottoritiellä rannasta kentälle olikin tapahtunut onnettomuus, ja koko autojono seisoi paikallaan. Ja se seisoi pitkään, pitkään, niin pitkään, että olimme jo luovuttaneet. Vaikka olimme tehneet checkinin etukäteen, saavuimme kentälle lopulta viisi minuuttia ennen koneen alkuperäistä lähtöaikaa. Boarding oli päättynyt jo kauan sitten. Lompsimme muina matkalaisina kaikessa rauhassa infotiskille ja aloimme kysellä, koska menisi seuraava lento Bangkokiin, koska missasimme omamme. Virkailija katsoi meitä ja kysyi, mille lennolle olimme olleet menossa. Kun kerroimme, alkoi aikamoinen markkinameininki, johon kuului paljon kiivasta selittämistä radiopuhelimiin, käsien huitomista ja viittoilua, ja kun olimme ensin tajunneet, että kone ei ehkä vielä rullannutkaan kiitoradalla, niin aloimme myös ymmärtää, että henkilökunta aikoi saada meidät vielä siihen koneeseen. Ja sitten juostiin.

Meidät kiidätettiin pitkin takahuoneita ja käytäviä kohti lähtöporttia. Jossain kohdassa meidät tuupattiin jonkun läpivalaisulaitteen läpi, ja teini meni kirjaimellisesti jostain liukuhihnasta reppu selässä, koska se oli nopeampaa, ja koko ajan radiopuhelin huusi thai-kielellä jotakin. Mutta niin vaan ehdittiin koneeseen, eikä muiden matkustajien vihaiset katseen haitanneet pätkääkään, kun lopulta istuimme omilla paikoillamme koneessa ja nauroimme pissat housuissa tällekin seikkailulle. Jonkain kauniina päivänä se vielä tapahtuu, että myöhästymme koneesta, mutta se ei ollut vielä tänään.

Ja sitten matkustimme kotiin.

Nyt ollaan seikkailtu niin paljon pitkin kaukomaita, että seuraavaksi taidan ottaa jonkun kohteen Euroopasta. Ja oikeastaan tiedänkin, mistä haluan kirjoittaa. Se on Monte Argentario Italiassa.

Nähdään taas - aurinko.