Matkaväsymystä paratiisissa, Fiji vol 2.

Nyt se kuitenkin iski, matkaväsymys. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että kaksi ja puoli kuukautta kamat matkalaukussa vaatisi veronsa, ja jossakin kohtaa tulisi väistämättä se piste, että alkaa kaivata omaa arkea. Eikä siinä ole mitään pahaa. Tavallaan se on ollut yksi tämän matkan tarkoituskin: pitää kulkea kauas, että näkee lähelle, ja ymmärtää eri tavalla asioiden arvon.

Ystävänpäivän iltahämärää.

Meidän käsittämättömän kiireiset viime vuotemme olivat ajaneet meidät ennen reissua siihen pisteeseen, ettei nähnyt enää mitään, ei hyvää eikä pahaa, vaan arkea suoritettiin jossakin kummallisessa sumussa, jolla ei tuntunut olevan loppua ollenkaan. Tunne on kuin olisi oman elämänsä sivustakatsoja. Siksi päätimme, että jotain kirkkautta tähän oli saatava, ja tällä hetkellä, tällä pienellä paratiisisaarella keskellä Tyyntä valtamerta, alan kaivata kotiin. Se on hyvä merkki.

Kun sää hallitsee elämää

Olemme kahtena aamuna heränneet yhtä aikaa auringon kanssa ehtiäksemme veneretkelle nousuveden aikaan. Täällä jos jossakin sää ja veden elämä rytmittää jokaista päivää. Merelle mennään sen mukaan, koska on nousuveden aika, ja sehän vaihtelee päivittäin. Meidän viikon pakettiimme kuului veneretki auringonlaskun aikaan illallistarjoiluineen, sekä korallien katseluretki lasipohjaveneellä. Kun tulimme Fijille, olimme sen verran uupuneita, ettemme jaksaneet miettiä mitään retkiä ensimmäisten päivien aikana. Ehtisihän sitä.

Tuosta päivä tuonne suuntaan on Tonga.

Kun sitten puolessa välissä viikkoa marssin Captain Nemon ja Captain Rustyn juttusille sopimaan, koska tulisimme ihailemaan auringonlaskua veneestä, miehet pudistelivat hymyillen päätään. Not today, not tomorrow, next time on Thursday. Siis mitä? Eli paatti ei lähtisi merelle illalla lainkaan seuraavina päivinä! No, eihän se tietenkään voi lähteä, jos vesi on niin matalalla, ettei se pääse pois laiturista. Toisin sanottuna emme näkisi auringonlaskua veneestä, ja jos haluaisimme nähdä korallit, meidän olisi oltava tosi aikaisin laiturilla, koska jäljellä olevina päivinämme nousuvesi osuisi aamuun. Kapteenit olivat pahoillaan, mutta eivät tietenkään voineet asialle mitään. Meri määrää täällä marssijärjestyksen.

Venematkalla ulapalle.

Onneksi fijiläiseen tapaan ihmisten ystävällisyys on kaikkea kannatteleva piirre, ja tänä toiseksi viimeisenä aamuna saimme oman privaattiretken aamuiselle merelle aamupalatarjoilujen kera. Ajelimme kapteeneiden kanssa läpi aikamoisen aallokon ulos ulapalle, jossa meri oli tyynempi (tai aallot vaan niin valtavia, että kelluimme lastuina laineilla ja välillä saari katosi horisonttiin ja palasi taas näkyviin noustessamme aallon päälle.) Samalla Kapteeni Nemo kertoi meille tarinoita Fijistä. Tuolta saarelta ovat kotoisin tulellakävelijät, heimo, jonka tapoihin kuuluu kunnioittaa tulta kävelemällä tulisilla kivillä. Täällä on myös asunut yksi maailman viimeisimmistä ihmissyöjäheimoista, tuolla suunnalla. Ja tuolla on Tonga. Sinne menisi laivalla päivä.

Istuin ja kuuntelin. Auringon tummaksi paahtaman kapteenin uurteiset kasvot, kiinnostavat tarinat ja lähes hampaaton hymy saivat minut unohtamaan sen, että taas kerran pelkäsin kuollakseni, sillä aallot olivat aika isot ja paatti aika pieni. Ja samalla se alkoi hiipiä – koti-ikävä.

Öttiäisten valtakunta

Kun sateet vyöryivät ylitse eilen iltapäivällä ja maa käytännössä katosi kokonaan ja muuttui kymmenien senttien järveksi, tulivat myös itikat ja öttiäiset. Mini vuorattiin pitkähihaisilla vaatteilla illalliselle ja jokainen meistä hölväsi kaiken näkyvän ihon hyttysmyrkyllä. Minille se on pakollista allergian takia – emme halua yhtään kutiavaa yötä – mutta on täällä kaikkien hyvä vältellä pistoksia, sillä hyttyset levittävät yhtä jos toistakin trooppista tautia. Dengue esimerkiksi ei olisi kiva matkakaveri.

Sää, mikä mieletön asia. Välillä taivas on sekunneissa musta, yhtä äkkiä aurinko tulee esiin. Olemme sen armoilla.

Lisäksi olin huomannut parina viime päivänä itsessäni pieniä punaisia jälkiä siellä täällä. Tulkitsin ne hyttysten pistoiksi, mutta kun mies alkoi tarkastella niitä lähempää, hänen diagnoosinsa oli toinen: luteita, bed bugs. En uskonut. Tämähän on yksi reissumme parhaista hotelleista. Ei kai nyt täällä? Jostain Byron Bayn hämähäkkikodista olisin ne kuvitellut saavani.

Emme vieläkään ole varmoja siitä, onko diagnoosi oikea, mutta emme myöskään jaksaneet ruveta asiasta riehumaan. Meillä on enää yksi yö jäljellä, eikä kaikkien kamojen muuttaminen toiseen huoneeseen tuntunut asialta, johon meillä olisi riittänyt energia. Pestään sitten seuraavalla mantereella kaikki mahdollinen ja pistetään kotona kamat pihalle pakkaseen. Eli siis hep, maaliskuuhun tilattu pakkasta.

Paikallinen kylä värikkäine hutteineen, periaatteessa kulman takana meiltä.

Ja kyllähän me sitten sängyllä lojuessamme kiinnitimme huomiota yhteen pieneen tummaan pisteeseen, joka liikkui pitkin päiväpeitettä. Tuijottelimme sitä hetken. Tuoltako näytti lude? Olimme törmänneet niihin kerran Guadeloupella, mutta silloin emme nähneet niitä livenä, vain puremajälkiä meissä. Tuossa se nyt lyllersi, millin kokoinen pieni asia, joka näytti kävelevän maha täpötäynnä hoippuen, kuin humalassa minun verestäni, saakeli sentään. Mies liiskasi sen peittoa vasten ja siitä tirskahti valkoiselle lakanalle pieni punainen piste. Siitäs sait. Seuraavalla kerralla kannattaa pysyä kaukana näistä verisuonista.

Mini matkalla koralleille. Tällä matkalla hän rakastui snorklaukseen.

Oliko hän sitten lude tai punkki tai mikä, sitä tarina ei nyt tässä kohtaa osaa kertoa. Otin allergialääkkeen ja pistin puremakohtiin hydrokortisonia. Nyt sormet ja varpaat ristiin, että tästä ei ole tämän kummempia seurauksia.

Kohta matka jatkuu

Huomenna suuntaamme illaksi kentälle ja hyppäämme yli kymmenen tunnin lennolle kohti Los Angelesia. Ja kyllä, meren ylitys jännittää. Miten helppo yhden pienen lentokoneen olisi vain kadota jonnekin valtameren syvyyksiin kenenkään koskaan löytämättä sitä. Ja kyllä, ajattelin tätä tänään hieronnassa (yksi elämäni parhaista, ja tosi erilainen kuin missään muualla. Ai taivas miten ihanasti hän hieroi sääret!) ja totesin, että kauhuskenaarioiden miettiminen paahtuneelta kookosöljyltä tuoksuvan fijiläisnaisen lempeässä käsittelyssä on jollakin tavalla kovin ristiriitainen olotila. Ja sitten mietin, että menenpäs tänään ajoissa nukkumaan ja aamulla salille ja elämä on varmasti taas vähän aurinkoisempaa huomenna. Nämäkin päivät ja tuntemukset kuuluvat pitkään matkaan. Ja joka päivä Tyynen meren yli lentää aika monta konetta tippumatta.

Siivoojien tervehdys sängyllä.

Ulkona sataa ja ukkostaa. Viimeinen ilta pimenee paratiisisaarella. Ajattelen kotiamme Vuosaaressa ja hymyilen. Ajattelen ystävänpäivän herkistämänä ihmisiä: ikävä kaikkia ystäviä ja rakkaita, perhettä, arjen hyviä ja tärkeitä tyyppejä.

Ja sitten tajuan sen: mikä parasta, muutama päivä ja Teini liittyy taas seurueeseen <3

Ps. Minun nimeni, Ulla (lausuttuna riemastuneesti U-la), tarkoittaa tällä kielellä happy. Kun sen eteen laittaa H:n eli Hu-la, se tarkoittaa happy with hips. Hulahula-vanne, täältähän se on matkannut meillekin saakka. Happy, and happy with hips. Elämänoppia polynesian malliin.