Ericeira ja Mafra: Loman alkupuolisko – tuulta ja vilua

Olimme tällä samalla porukalla, eli ystäväperheen kanssa, reissanneet jo monia kesiä yhdessä. Koettu oli helteinen Rooma, kaunis Kroatia, sitten koronavuonna jouduttiin perumaan matka ja suunnattiin yhdessä Kustaviin, mutta seuraavana vuonna päästiin lopulta Etelä-Ranskaan. Eli tämä taisi olla viides kesä yhdessä lomalla. Pienemmät lapset olivat kasvaneet vaippasankareista viskari- ja eskari-ikäisiksi, ja isommista oli kovaa vauhtia tulossa todellisia teinejä. Nyt nousimme Lissabonin koneeseen ja lähdimme kohti eteläistä Eurooppaa.

Kun ilma on viileä, metsät ja puistot best!

Lähellä Lissabonia, lähellä merta

Olimme edelliskesän Ranskan unelmatalon jälkeen hetken vähän tyhjän päällä. Mihin mennä, kun mikään ei tuntunut riittävän kiinnostavalta Provencen jälkeen. Mutta pikkuhiljaa talven edetessä, ja Koho Travelsin esitellessä eri vaihtoehtoja, yksipaikka alkoi tuntua houkuttelevalta: Portugali.

Monesti menemme paikka edellä, ja etsimme sitten kivan talon. Nyt kävi toisin. Olin katsellut eri paikkoja, ja koska tiesin, että kavereillamme oli hyvä kokemus Lissabonista, olin erityisesti katsellut paikkoja sen lähellä. Sitten satuin löytämään ihan mielettömän majoituksen. Laitoin viestin kavereille, ja kysyin, olisiko Portugali meidän seuraava kohde, ja kun he näkivät talon, vastaus oli kyllä. Talo sijaitsi lähellä kuuluisaa surffikohdetta, Ericeiraa, sen viereisen kaupungin Mafran puolella. Rannat ja surffi ja koko surffimeininki kuulosti paremmalta kuin hyvältä.

Tämä oli mielessä koko viikoksi. Saatiin päiväksi....

Sitten alkoikin poikkeuksellisesti lentojen metsästys. Monesti olimme lähteneet lennot edellä ja valinneet kohteen sen mukaan. Nyt loma rakentui talo edellä, ja lähdimme etsimään sopivia lentoja sen kautta. Onneksi olimme liikkeellä ajoissa (joulu-tammikuun vaihteessa), jolloin Lissaboniin sai vielä erinomaisella hinnalla lentoja kesälle. Ja koska halusimme aloittaa loman lähtemällä reissuun, ajankohta olisi juhannuksen tienoilla. Siispä lähdimme matkaan heti juhannuksen jälkeen. Suomessa kesä vielä tekee tuloaan silloin, mutta ajattelimme, että Euroopan eteläisin kolkka olisi jo pitkällä kesässä. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Lähellä rantaa, pääsy rannalle – kuinka tulkita Airbnb:tä?

Ensihuuma alkoi hälvetä, kun yön pimeydessä etsimme tietämme talolle. Olimme ottaneet tosi myöhäiset lennot, koska ne olivat edullisemmat, ja lähestyimme majapaikkaa joskus illalla kymmenen jälkeen. Vaikka ajomatka Lissabonista Mafraan oli vain vajaa tunti, koko päivän matkustamisen jälkeen googlemapsilla paikan päälle säkkipimeydessä löytäminen tuntui oudolta. Eikö talon pitänyt olla lähellä rantaa? Eikö Airbnb:n kuvauksessa lukenut jopa, että pääsy rannalle? Kun ajelimme jossakin pimeässä, jossa ei todellakaan ollut rantaa saatika taloja, oli pakko todeta, että emme olisi lähellä mitään. Tästä voisi hiukan antaa palautetta Airbnb:lle.

Ensimmäisen aamun tunnelmat, kun astui ulos pihalle viileään säähän.

Lopulta löysimme perille, eikä paikan puitteissa tai tervetulovastaanotossa ollut moitteen sijaa. Paikkaa ylläpitävä talonmies Amadeu oli valmistanut meille täyden portugalilaisen illallisen liha- ja kasvispatoineen, juomineen, salaatteineen ja jälkiruokineen – viineistä puhumattakaan. Ja kaikki tämä kuului vuokraan – ja tapahtui pyytämättä. Oli kyllä taivaallista syödä ja nauraa pitkän päivän päätteeksi, ja sitten kaatua sänkyyn, vain jotta voisi huomenna nähdä päivänvalossa, mihin oikeastaan oltiinkaan saavuttu.

Juhannusviikko + Euroopan eteläisin kolkka = helle?

Niin, olimme kuulleet, että Ericeirassa on kuuma. Olihan se sentään Euroopan eteläisimpiä kolkkia. Toisaalta, kun vieressä on senkin kokoinen lätäkkö kuin Atlantti, sää voi olla vaihteleva. Meille kävi tällä kertaa sillä tavalla hassusti, että koko lomamme ajan Atlantilta kävi kova, ajoittain jopa myrskyinen, pohjoistuuli, joka oli jäätävä. Ilma oli pahimmillaan alle 20 asteen, ja tuulessa se tuntui vielä kylmemmältä. Ei meillä tietenkään ollut takkeja tai villapaitoja mukana, joten illalla kasattiin kaikki mahdolliset vaatteet päälle, jotta voitiin grillata. Ja lasten päiväuinnit olivat varsin lyhyet, etenkin loma alkupuolella, jolloin tuuli ja sää oli todella viileää. Vartin altaassa pulikoinnin päälle oli pakko levätä auringon lämmittämillä terassilaudoilla pyyhkeen alla pitkään, että siniset huulet katosivat ja saattoi taas syöksyä veteen. Mutta niin he tekivät – minä en. Kävin siinä jääkylmässä altaassa koko loman aikana ehkä kaksi kertaa.

Tuuli ja sää oli todella niin kylmä, ettei rannalle voinut edes kuvitella menevänsä loman alkupuolella. Ja samalla luimme, että Suomi kärvisteli ennätyshelteissä. Nyt olivat maailmankirjat todella sekaisin, jos meillä eteläisessä Portugalissa jäätyi iltaisin, ja Suomessa jokainen valittaa kuumuutta! Mutta joskus näinkin voi käydä. Onneksi keksimme viileille päiville vähemmän kylmää tekemistä.

Ensimmäinen päivä – missä ihmeessä me olemme?

Kun aamu valkeni, kävelin talomme pihalle ja hengittelin syvään – sekä aamun hyytävää viileyttä että paikan upeutta. Meillä oli siis kokonainen kaksikerroksinen huvila, jonka edessä oli suuri uima-allas, puutarha ja vieläpä puutarhan kuusiaidan takana täydellinen ulkopunttisali puutarhassa, tietenkin discopallolla varustettuna. Iltasalien tunnelma oli taattu, heh.

Tein espressokoneella itselleni kahvin ja astelin pihalle – vain huomatakseni, että hiaton toppi oli liian vähän, ja että tuuli veisi lippiksen heti mennessään. Aamu oli aurinkoinen, mutta Atlantilta puhaltava, jäätävä tuuli teki maisemaan oman, hyytävän kerroksensa.

Kun lapset ja muut aikuiset sitten pikkuhiljaa tulivat aamiaiselle, aloimme tajuta tilanteen: emme asuneet rannalla, emme lähelläkään rantaa, puhumattakaan siitä, että mikään kauppa tai ravintola olisi edes kävelymatkan päässä. Olimme keskellä ei mitään. Kauniissa, omassa (kylmässä) paratiisissa, mutta kaukana kaikesta. Huokaus. Koho travels nostaa käden ylös virheen merkiksi. Positiivisia asioita päivässä oli kuitenkin monia:

1. Lapset uivat säällä kuin säällä ja vaikka kuinka kylmässä uima-altaassa. Monta tuntia saatiin vietettyä jäätävässä tuulessa altaan äärellä kaikesta huolimatta.
2. Talon vuokraan kuului ylitsepursuavan tervetuliaisillallisen lisäksi joka-aamuinen leipä- ja pastel de nata -toimitus. Molemmat painoivat kilon. Kilo vanilijaleivoksia oli ensimmäisenä aamuna ihastusta aiheuttava asia. Ensimmäiset kaksi päivää jaksoimme popsia pieniä vaniljapiiraita kaksin käsin, sen jälkeen vähän vähemmän, ja reissun loppua kohden ne alkoivat jo mennä vanhaksi ennen kuin saimme niitä syötyä. Ei kai nyt kukaan syö kiloa pastel de natoja päivässä!
3. Säätiedote näytti, että tuuli laantuisi vähitellen, ja loppuviikosta meillä ehkä olisi jo ranta- ja surffikelit.

Omituinen seikka talossa oli se, että siinä oli oikeasti kolme kerrosta. Alin kerros sijoittui meistä nähden kellarikerrokseen, ja siellä asui porukkaa. Kuinka paljon, sitä emme koskaan saaneet selville. Meidän yläpihaltamme näki heidän alapihalleen, kun kurkisteli alarinteeseen. Siellä tehtiin ruokaa ja pestiin pyykkiä ja elettiin ihan muina protugalilaisina turisteista välittämättä. Ainoa kosketuspinta heihin oli pyykkikoneilla, sillä pesutupa sijaitsi takapihalla ja oli yhteinen heidän kanssaan.

Entäpä sitten se itse talo? Neljän makuuhuoneen, olohuoneen, keittiön, ruokasalin ja biljardihuoneen kokonaisuus oli niin valtava, että tilaa todellakin riitti. Lisäksi se oli sisustettu patsailla, antiikkimaljakoilla ja kaikenlaisella hivenen persoonallisella. Jos lapset olisivat olleet yhtään pienempiä, olisin varmaan pelännyt kylmä hiki otsalla koko ajan kaiken hajoamista. Nyt saimme hajalle vain yhden suuren antiikkimaljakon, ja sen lupasimme korvata omistajalle. Hän ei laittanut laskua koskaan…

Ruokailutilassa oli upea auringonlaskun valo.

Ericeira, oi jos olisin surffari!

Ensimmäisen (kylmän) päivän kunniaksi päätimme ajaa Ericeiraan ja katsoa rannat. Matkahan ei sinänsä ollut pitkä. Autolla rantaan huristeli ehkä 20 minuuttia, mutta Airbnb:n access to beach ei ehkä nyt kuitenkaan tarkoita tätä.

Jätimme autot Ericeiran ydinkeskustaan ja kävelimme kohti rantaa. Tuuli oli niin kova ja kylmä, että mikään vedessä kahlailu ei kiinnostanut edes pienimpiä, joten päädyimme rantabaariin lasilliselle ja jäätelölle. Samalla olimme aitiopaikalla seuraamassa paikallisten surffarien vaellusta spotille ja pois sieltä. Pakko myöntää, että rennosti lautoja kantavissa ihmisissä on jotain ihailtavaa: sinne he tukat takussa sukeltavat aaltoihin ja seuraavaksi tulevat niitä pitkin rantaan ihan muina miehinä ja naisina. Jos jotakin ihailen, niin surffaajia. Etenkin, koska tiedän, miten vaikeaa se homma oikeasti on.

Onnellinen lomalainen surffaus mielessä.

Mutta siinä valkoviinilasini äärellä päätin, että koska nyt ollaan paikassa, jonne koko Euroopan surffaajat suorastaan pyhiinvaeltavat, onhan sitä nyt täällä (taas) kokeiltava. Eli siitä tulisi jonkun päivän ohjelmanumero.

Penan palatsi, eli virallisesti Palácio National da Pena

Koska ensimmäinen lomapäivä oli vietetty pitkästä matkapäivästä toipuen ja paikkaan tutustuen, eikä tuuli tai lämpötila osoittanut yhtään suotuisampia lukemia, päätimme lähteä kylmyyttä pakoon enemmän sisämaahan. Historiallinen Sintra oli vajaan 20 minuutin päässä meistä, ja ajattelimme, että sen ympäristöstä löytyisi joku kiva päiväretkikohde. Nopean googlailun perusteella suuntasimme loma-autojemme nokat kohti Penan palatsia.

Penan palatsia ympäröi aivan upea puisto. Huppareista saattaa päätellä, ettei sää ole lämmin :)

Palácio National da Pena ei ole pelkästään Disney-henkisesti upea linna – se on myös laaja puutarha, joka oli kaikkine lampineen, torneineen ja raunioineen ihan mahtava päiväkävelykohde. Viileä sää tai tuuli eivät haitanneet sisämaassa ja puutarhan uumenissa lainkaan, ja olo oli kuin lomalla kerrassaan – eli lämmin.

Sijaintimme, vaikkei se ollut kävelymatkan päässä mistään, oli kuitenkin tosi lyhyen ajomatkan päässä kaikesta. Sintraan saavuimme puolessa tunnissa, ja siitä navigoimme googlemapsin avulla ylös rinnettä kohti Penan palatsia, joksi sitä nyt kotoisammin voi kutsua.

Portugali on hyvä, monia turistimaita parempi monessa, mutta ei opasteissa. Joten päädyimme jättämään auton jonnekin, joka oli jossakin. Ja sieltä sitten löysimme itsemme jonnekinm, ja sieltä jostakin onneksi sai ostaa lippuja sinne, minne halusimme. Penan palatsin alueella on paljon muutakin nähtävää muinaisista maurien raunioista laajaan puutarhaan. Se ei siis ole vain linna. Me jouduimmekin seurueen jaksamisen ja ikärakenteen vuoksi tekemään ns. lyhyen version Penasta, eli lyhyen (noin parin kilometrin) kävelyreitin linnalle ja sieltä pois. Sekin alkoi olla seurueen pienimmille vähän turhan paljon. Etenkin kun upeaa puutarhaa ja linnaa kierrettyämme tulimme uloskäynnille, joka oli täysin toisella puolella, kuin mihin olimme jättäneet automme. Voi tuskaa! Kaikkien nälkä alkoi olla jo massiivinen, eikä kukaan olisi jaksanut enää kivuta takaisin ylös ja sitten uudestaan alas toiselle puolelle rinnettä.

Lopulta fysiikan laki todisti itsensä oikeaksi, eli jos kiertää ympyrää vaakatasossa riittävästi samaan suuntaan, on pakko palata lähtöpisteeseen. Eli kipuamisen sijaan etenimme vaakatasossa takaisin autolle. Ja sitten tajusimme, että nälkäkuolema on lähellä.

Mutta hei, mehän olemme kuuluisassa Sintrassa! Pysähdytään sinne lounaalle. Idea, joka oli jo syntyessään kuollut. Yhtäkään vapaata parkkipaikkaa ei löytynyt, kahdesta puhumattakaan, ja lopulta luovutimme. Tein plan B:n ja laitoin takana tulevaan kaverien autoon whatsapissa mystisen ”Follow this car” -viestin, ja lähdimme matkaan. Mutkien kautta saavuimme… minnekäs muualle kuin paikalliseen Burger Kingiin! Lapset riemuitsivat, ja aikuisetkin tavallaan. Kaikilla oli nälkä, kotiin olisi pikkuhiljaa kiva päästä, joten miksipä ei. Eli Koho Travelsin vahva vinkki: When in trouble, Burger King is all good.(Tai mikä tahansa vastaava) Ja kun kotiuduimme tältä reissulta, emme olleet kiukkuisia, vaan väsyneitä ja onnellisia – ja mahat täynnä, joten jaksoimme odottaa illan grillailuja. Niistä lisää seuraavassa blogissa, jossa päästään niin grillille kuin rannallekin.