Auschwitz – kokemus, jota on vaikea sanottaa

Sunnuntaiaamuna lähdimme kukonlaulun aikaan kohti Auschwitzia. Olimme varanneet opastetun matkan, ja pikkubussi tuli hakemaan meitä säntillisesti sovittuun aikaan sovitusta paikasta. Tämä päivä on yksi surullisimmista elämässäni.

Tämä ei ole kulissi, tämä on totta. 

Täydellinen päivä kokea kamalia jo säänkin puolesta

Se sanottakoon Puolasta, että tietynlaista Itä-Euroopassa ainakin aikaisemmin vallinnutta penseää palvelukulttuuria ei täällä ole havaittavissa lainkaan, noh, hotellin aulabaarin elämäänsä kyllästynyttä baarimikkoa lukuun ottamatta. Mutta poikkeuksia lienee kaikkialla. Yleisesti asiat toimivat hyvin ja ihmiset ovat mukavia. Siksi onkin sääli, että Puola pilaa mahdollisuuksiaan matkailumaana esimerkiksi kiristyvällä demokratian polkemisella ja kasvavalla oikeistolaisella ajattelulla, joka saa monet välttämään maata. Mutta se politiikasta.

Vielä hymyilyttää, matkalla keskitysleirille.

Aamu valkeni sateisena ja kylmänä, syksy pyrki hiipimään luihin ja ytimiin. Voiko olla parempaa säätä lähteä katsomaan historian ehkä suurinta ihmisoikeusrikosta ja miljoonien ihmisten säälimättömään joukkotuhoamiseen rakennettua teurastamoa. Vaikka vielä pikkubussin matkatessa läpi kauniiden maalaismaisemien, emme edes osanneet kuvitella, miten kovaa ja armotta historia tulisi juuri hieromaan ihmisen julmuutta vasten kasvojamme.

Auschwitzin vanha puoli

Ihmismassojen läpi päästyämme onnistuimme löytämään oman oppaamme ja aloitimme kierroksen kohti tarinoita, jotka jokaisen pitäisi kuulla. Auschwitzin vanhan ja ensimmäisen puolen museoidut rakennukset kertoivat jokainen vuorollaan faktoja ja todistivat niitä oikeilla asioilla, esineillä ja kuvilla. Tässä on kokonainen, valtava hallin kokoinen vitriini tavaroita, joita perheet olivat keränneet lähtiessään mukaan – luullessaan, että he olivat menossa turvaan tai ainakin pakenemaan kohti parempaa. Vain päätyäkseen kaasukammioiden kautta joukkohautaan. Matkalaukkujen ja lautasten kyljistä perheiden ja perheenjäsenten nimiä lukiessa alkoivat kyyneleet pyrkiä pintaan ensimmäistä kertaa – niin kuin nytkin tätä kirjoittaessa, muisto on niin vahva. Ajattelin kerholautasia, joissa luki minun tyttärieni nimet, meidän perheemme matkalaukkuja, lasten pineiä matkakasseja, joita he aina innolla pakkasivat reissuille. Niin nämäkin lapset olivat pakanneet omia laukkujaan…

Kuuluisa Arbeit macht Frei -portti.

Kun matkan varrella näimme samanlaiset vitriinit täynnä tyttöjen ja naisten leikattuja lettejä, joita heidän päästään katkottiin ennen kaasukammiota vain, jotta niistä voitaisi tehdä jotakin hyödyllistä, vaatteiden täytteitä tai patjoja, alkoi suorastaan kuvottaa. Ihmisen arvo ei ole elämässä vai materiaalissa tai omaisuudessa, jota hän vangitsijoilleen tarjosi. Kuin eläin.

Vanhan puolen parakit näyttivät karuilta, mutta uuteen puoleen verrattuna ne olivat itse asiassa huikean mukavia, mutta pitävät sisällään hirveitä tarinoita.

Ja kun saman kaltaiset tarinat vyöryivät vasten kasvoja huoneesta ja rakennuksesta toiseen kulkiessamme, aloin jo tuntea pakokauhua. En tiennyt, miten paljon pystyisin enää kuulemaan. Vaan kuulisin vielä paljon ja lisää. Seistessämme ensimmäisen kaasukammion edessä ja oppaan kertoessa, kuinka keskitysleirin komentajan lapset leikkivät puutarhassa tuolla, ja juutalaisperheet kulkivat kaasukammioihin tässä muutaman sadan metrin päässä, en enää jollakin tavalla pystynyt käsittelemään tunteitani. Olin turta.

Tätä muuria vasten ovat tuhannet ihmiset menettäneet henkensä.

Keskitysleirin, tai tuhoamisleirin, uudempi osa, Auschwitz-Birkenau

Jos veistä voi vääntää haavassa lujaa, tänä sunnuntaina sitä väännettiin. Jatkoimme matkaa harmaassa tihkusateessa palellen kohti Birkenaun puolta, sitä todellista tuhoamisleiriä, jonka rinnalla vanha puoli alkoi vaikuttaa melkein kesäleiriltä. Tänne ei tuotu ketään selviämään, tänne tuotiin ihmisiä joko tuhoamaan itsensä työllä, tai heidät tuotiin tuhottaviksi, koska he olivat syntyneet väärän rotuisina.

Ensimmäinen krematorio, jonka välittömässä läheisyydessä oli komentajan lasten ihana piha, puutarha ja lasten leikkipaikka.

Junarata toi satoja ja satoja vaunullisia juutalaisia keskitysleirin rakennusten keskellä olevalle pysäkille. He olivat matkustaneet viikkoja likaisina ja nälkäisinä suljetuissa vaunuissa. Nyt heidät jaettiin asemalla työkuntoisiin miehiin ja muihin. Miehet lähtivät hakemaan työvarusteita, ja muut, lähinnä naiset ja lapset passitettiin kävelemään tien päähän, jossa heille luvattiin suihku ja puhtaat vaatteet. Kun he pääsivät likaisina ja alastomina kaasukammioon, kävi totuus ilmi. Tämän jälkeen koneisto, kyllä, tähän oli olemassa koneisto, siirsi ruumiit poltettaviksi ja tuhkat pois tieltä, sillä seuraavaan erään ei kestäisi kovin kauaa. Birkenaun puolelle oli siis rakennettu tehdas, jolla oli yksi ainoa tehtävä: tuhota mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman tehokkaasti ja mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Siellä se on, Birkenaun portti. Raiteita pitkin pääsee suoraan tuhoamistehtaan pihaan.

Seisoin tuhoamistehtaan raunioilla ja itkin. Sade kasteli naamaani, mutta se ei haitannut. En ollut koskaan nähnyt tai kokenut mitään vastaavaa. Ja yhtä aikaa rajan toisella puolella sodittiin. Yhtä aikaa ihmisiä tapettiin ja joukkohaudattiin, koska joku mielipuoli päättäjä oli sitä mieltä, että joku mitätön maanpala kuului hänelle eikä siellä asuville ihmisille. Luulin, että nämä asiat asuivat historiakirjoissa, mutta ne asuivat tässä ja nyt, tänään ja huomenna. Ja ihmisen koko julmuus, kaikki se, mihin sairas ihmismieli kykeni, levittäytyi ympärilläni raadollisen totena. Jotain minussa mureni. En palannut Auschwitzista samana ihmisenä, joka sinne lähti.

Birkenaun puolen maakuutiloja. Yhteen sänkyyn meni illalla nukkumaan useita kymmeniä ihmisiä. 

Sanaton illallinen

Bussimatka takaisin Krakovaan meni hiljaisissa merkeissä. Ei paljon huvittanut jutustella hilpeästi mistään. Ja hotellille päästyämme päätimme istua lasilliselle aulabaariin, sillä emme jaksaneet heti edes ajatella jonnekin lähtemistä ja ravintolan etsimistä.

Heitä kuoli Auschwitzissa noin 1,1 miljoonaa. Täysin käsittämätöntä. Täysin.

Päivä oli syönyt energiat niin täydellisesti, että päädyimme lopulta vain siirtymään hotellin omaan ravintolaan ja siitä nukkumaan. Vaikka tiesimme, ettei tämä tulisi olemaan hilpeä tyttöjen skumpparetki, kokemus oli silti täysin eri, mitä osasimme odottaa. Nyt oli aika lähteä takaisin kotiin sulattelemaan kaikkea tätä. Seuraavalla kerralla valitsisimme ehkä hitusen keveämmän kohteen. Vaikka toisaalta olin suunnattoman tyytyväinen siihen, että viimein pääsin tänne. Toistan itseäni: jokaisen pitäisi käydä Auschwitzissa.