Ubud – joogaa viidakon keskellä, ja tuskaisen ahdas kaupunki lapsiperheille

Ensimmäinen kohteemme oli Ubud. Lähes kokonaisen vuorokauden pitkän matkustamisen jälkeen saavuimme viimein perille villallemme, ja yritimme laittaa vauvat nukkumaan. On kohtalaisen varmaa, että yö ei ole helppo, jos kolmen vuoden ikäisen lapsen vuorokausirytmi on laitettu täysin mullin mallin, eikä aikuistenkaan jaksamisen taso ole kaikkein korkeimmalla.

Tällä matkalla olimme parin viikon verran, joten meillä oli hyvin aikaa kahdelle eri kohteelle. Ja koska joukossamme oli useampia joogaajia, päätimme ensimmäiseksi suunnata kohti joogasta ja hippimeiningistä tunnettua Ubudia. Saavuimme riisiviljelmien ja viidakon keskellä sijaitsevaan kaupunkiin pimeään aikaan, joten emme oikeastaan nähneet silloin lainkaan, mihin olimme tulleet. Mutta sitäkin uskomattomammat maisemat meitä kohtasivat ihan oman villamme portin sisäpuolella. Huh huh, mikä lukaali!

Balilla asuminen: edullisia unelmavilloja, joihin kuuluu henkilökunta

En ollut missään törmännyt tällaiseen vaihtoehtojen valikoimaan: Bali on täynnä pääosin rikkaiden australialisten omistamia, valtavia villoja, joihin kuuluu henkilökunta. Hintatasoltaan ne ovat kuitenkin täysin normaalin matkailijan budjettiin sopivia, ja esimerkiksi meille löytyi kohtalaisen helposti viiden makuuhuoneen huvila omalla uima-altaalla ja isolla pihalla.

Toki tiesimme vuokranneemme ison huvilan, mutta että kuinka ison! Paikka oli kuin valtava palatsi. Jokainen makuuhuone, jonka läpi meidät kuljetettiin henkilökunnan esitellessä taloa, oli edeltäjäänsä isompi. Joissakin oli parvekkeella, puiden oksien alla ulkokylpyamme ja suihku, joissakin aivan järkyttävän suuri sänky ja oleskelutilat. Koko talo oli kuin jostain elokuvan epätodellisesta kohtauksesta. Etenkin, kun on matkustanut vuorokauden ja kaikki tunnekuohut tulevat läpi kolmetoistakertaisina.

Valitsimme huoneet, sijoittelimme lastensängyt oikeisiin huoneisiin, pistimme vauvat unille ja istahdimme itkuhälyttimien kanssa uima-allasalueen katoksen mukavalle seurustelualueelle – ja avasimme kylmät oluet. Henkilökunta kävi pois lähtiessään kysymässä, mitä halusimme aamiaiseksi, jolloin viimeistään tajusimme, että villaamme kuului myös kokki. Se aiheutti hämmentynyttä, epäuskoista hymähtelyä ja hyväksyntää, mutta emme todellakaan pistäneet tätä pahaksemme. Vauvat sen sijaan eivät olleet heti aivan ihastuksissaan olosuhteisiin, ja kovinkaan montaa minuuttia emme saneet kerralla istua rauhassa, ennen kuin joku kolmesta itkuhälyttimestä pärähti soimaan ja piti mennä rauhoittamaan joku vauva unille. Lopulta luovutimme ja menimme nukkumaan itsekin – tietämättä, oliko Suomen ajassa päivä, yö vai joku muu vuorokaudenaika.

Ensimmäinen aamu Ubudissa: lapsiperheiden reality check

Kun sitten levottoman yön ja tolkuttoman matkaväsymyksen jälkeen heräsimme ensimmäiseen aurinkoiseen aamuun, alkoi elämä tuntua kirkkaammalta. Altaan viereen, ruokailutilaan oli katettu aamiainen paistettuine munineen, pekoneineen ja indonesialaisine ruokalajeineen. Hymyilevä henkilökunta otti vuorotellen jokaisen vauvan huomaansa ja saimme jopa hetken aikaa syödä rauhassa ja karistaa kahvilla väsymystä pois. Ja aamun valossa koko villan komeus räjähti silmiimme: meillä oli siis oma aidattu palatsi puutarhoineen kaikkineen. Ihan käsittämätön paikka! Mies muistaa villasta kaikkein parhaiten puutarhassa olleen soittimen, mikä kuului paikan lukuisiin ”Only in Bali” -asioihin.

Kun olimme kaikki saaneet itsemme raiteille, oli aika tutustua Ubudiin. Aiemmin kaupunkiin tullut kaveripariskuntakin oli löytänyt hämmästelemään villaamme, ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Kolmet rattaat raahattiin villan portaita alas kadulle, ja silloin se iski tajuntaamme. Koko kaupunki oli täynnä ihmisiä. Kadut olivat kapeita, jalkakäytäviä ei lähes lainkaan, ja kun sen ihmismäärän yhdistää yritykseen edetä rattaiden kanssa jonnekin, törmää täysillä seinään. Oli myönnettävä, että viikosta ei tule helppoa, ja villalta ei ole tarvetta lähteä lasten kanssa ainakaan kamalan kauas, tai kamalan usein mihinkään.

Kuinka pärjätä ravintolassa ulkomailla kolmen vauvan kanssa?

Kaikki tietävät, että Aasiassa ei ole itsestäänselvyys saada lastenistuinta ravintolassa. Ja vielä vähemmän itsestäänselvyys on saada niitä kolme. Mutta olimme kuitenkin varautuneet tähän, joten meillä oli mukana kaksin kappalein jokaisen pienen vauvan kanssa matkustavan perheen pelastuspaketteja, eli Sack ’n seateja. Tämä yksinkertainen varuste tekee mistä tahansa tavallisesta tuolista, jossa on selkänoja, lapselle mukavan istuimen. Ja näiden mukana kantaminen pelasti meidän illallisemme monta kertaa.

Toinen hyvin yksinkertainen haaste syntyy siitä, kuinka saada pöytä, johon mahtuu 10 aikuista ja kolme lasta. Ihan jokaisessa pienessä kadunvarsiravintolassa sellaista ei ollut, ja kun sellaisen perään kyselimme, nousi henkilökunnalla hikikarpaloita otsalle. Mutta ihailtavan hyvin meidän toiveisiimme taivuttiin, pöytiä yhdisteltiin, ja lasten erikoistilaukset huomioitiin lähtökohtaisesti hymyssä suin. Jätimme aina jälkeemme uskomattoman sotkun; riisillä ja erilaisilla maissinaksuilla kuorrutetun lattian ja ainakin pari kaatunutta vesilasia, seinille heitellyistä ruoista puhumattakaan. Yritimme kyllä siivota jälkemme, mutta emme varmasti silti päässeet kertaakaan lähtemään pyytelemättä tuhannesti anteeksi sotkua ja kaaosta. Tällä kokoonpanolla se vaan on väistämätöntä.

Vahvana kokemusvinkkinä pienten lasten kanssa matkustaville: pakatkaa mukaan Talk-muroja ja maissinaksuja niin paljon kuin laukkuihin mahtuu. Niiden avulla ruokien odottelu on siedettävää ja lasten mielenkiinto pysyy mussutettavissa pikkuasioissa, ei tuolista ulos kiemurtelemisessa ja yleisessä tyytymättömyydessä. Yksi pariskunta saapui Balille pari päivää muiden perässä, ja heidät valjastettiin kantamaan mukanaan lisää maissinaksuja niin paljon kuin rinkkoihin mahtui.

Ubud: joogaa, koskenlaskua ja vesiputouksia

Vaikka viikko meni todella paljon villalla hengaten, eikä se ollut mikään surullinen asia niissä puitteissa, kyllä me silti ehdimme myös tehdä erilaisia asioita. Vuorotellen toki, koska vauvoja ei voi kaikenlaisiin aktiviteetteihin ottaa mukaan, ja jonkun rooli oli aina olla villalla lapsen kanssa.
Me naiset kävimme muutaman kerran joogaamassa yhden kauniin rakennuksen yläkerrassa sijaitsevassa joogasalissa. Se oli kivaa omaa aikaa vauvanhoidon ulkopuolella, ja joogasaleja Ubudissa oli pilvin pimein. Jos rento joogameininki ja loistava kasvisruoka kiinnostaa, Ubud is the place to go. Toki Miehen mielestä ruoka oli länsimaisille suunnattua, ei kovinkaan autenttista, mutta hyvää silti.

Minä ja kaksi muuta porukan naispuolista jäsentä teimme päiväretken vesiputoukselle, jonka olimme jostakin Instagramista bonganneet. Siihen kiteytyi mainiosti Balin henki: paikat olivat kauniita ja Instagram-kelpoisia, kunhan vaan rajasi ulkopuolelle sadat turistit, jotka kansoittivat jokaista mahdollista kulmaa ja nähtävyyttä. Emmekä edes olleet siellä pahimman turistisesongin aikaan.

Osa porukasta kävi myös päiväretkellä koskenlaskussa, joka oli kuulemani mukaan hauska kokemus. Itse olin silloin lapsivuorossa, ja muistaakseni kävin työntelemässä vaunuja Minin päiväunien aikaan paikallisella käsityötorilla, josta ostin pienen kitaran ja unisiepparin Teinille tuliaisiksi. Jos olisi ollut aikaa, käsityöt ja torit olisivat olleet paikkoja, joita olisin kolunnut paljon paljon enemmän. Siinä vähässäkin ajassa, jota Ubudia ehdin kiertää, ostin lukuisia edelleen käytössä olevia kauniita juttuja, kuten laukun ja korvakorut – paikallista käsityötaitoa tietenkin.

Entäpä sitten lasten syöminen Balilla?

Niin, entäpä sitten se… No, eihän se helppoa ollut. Meillä oli pakattuna mukaan muutaman päivän vararuoat, jos mitään ei löytyisi, mutta tosiasia oli, ettei juurikaan mitään löytynyt. Keittelimme ja soseutimme siis villamme keittiössä kaikkia mahdollisia juureksia, joista sitten teimme sosetta vauvoille. Puuroja ja vellejä kyllä löytyi kaupoista, ja tietenkin ihan kaikkia mahdollisia hedelmiä, joten eivät lapset nälässä olleet. Mutta loputtomat Suomen supermarkettien Piltti- ja Bona-hyllyt olivat haaveunta.

Näitä portaita piti raahata lastenrattaat alas kadulle aina, kun halusi mennä jonnekin.

Vaan sepä on ainakin meidän perheessämme ollut aina vahva positiivinen tosiasia, että riisiä voi syödä aina, kaikkialla, ja sen kaikissa muodoissa. Niin nytkin. Jos ei ravintolasta löydy mitään muuta syötävää, meidän lapset ovat aina syöneet kanamunaa sen kaikissa muodoissa, ja ”tahmeaa riisiä”, kuten Mini sitä edelleenkin kutsuu. Joten fried egg and steamed rice piti tarvittaessa Minin mahan täynnä, ja vanhemmat onnellisina.

Ja siinäpä ehkä tärkeimmät Ubudista. Seuraavaksi jatkamme matkaa rannikolle Changguun, joka oli porukan surffaavien miesten valinta.