Saigon ja Phu Quoc – kaoottista, kaunista ja kiehtovaa

Porukkamme jatkoi Changilta viikon jälkeen Bangkokin kautta kohti Saigonia ja sieltä Phu Quocin saarta. Mutta ennen sitä elimme läpi yhden jännitysnäytelmän. En edelleenkään edes tajua, miten tämä kaikki oikeasti on mahdollista, mutta tarina liittyy Miehen passiin. Naurattaa nyt jo, kun edes ajattelen koko asiaa.

Rantatunnelmaa Phu Quocista.

Eletään aamua, jolloin piti lähteä lautalla kohti Bangkokia, jossa oli tarkoitus viettää yksi yö, ja jatkaa seuraavana aamuna lennolla Saigoniin, eli Ho Chi Minhiin. Passit olivat hotellin turvasailössä respassa. Jostain oudosta syystä, porukka oli hakenut passit kukin itsekseen, niin minäkin, mutta ilmeisesti Mies oletti, että olin hakenut hänenkin passinsa. En ollut. Ja kun oltiin jo päästy lautalle ja lautalta mantereelle, tämä asia valkeni meille. Hittolainen. Ilman passia ei ollut mahdollista jatkaa seuraavana aamuna Vietnamiin. Ja aikaa ei ollut enää kääntyä takaisin. Eli mitäpä sitten tapahtui?

Uskomaton tapahtumaketju. Jukkis, porukan yksi true travallereistä, jonka kaveripiiri Changilla oli laaja, soitti ystävälleen, jolla oli matkatoimistibisnes Changilla. Hän sai selville, että kyseiseltä ihmiseltä on lähdössä auto kohti Bangkokia jonkun tunnin päästä, mutta passi piti saada hänelle. Noh, minun ranskalainen ystäväni Clement jäi vielä Changille, joten soitin hänelle, ja pyysin häntä menemään hotellin respaan ja hakemaan Miehen passin, ja toimittamaan sen Jukkiksen ystävän matkatoimistoon. Tämän jälkeen passi lähti en tiedä kenen matkassa kohti Bangkokia,  mutta meidän hotellimme ei ollut hänen reittinsä varrella. Koska tarina käy koko ajan kummallisemmaksi, Jukkiksen tutun räätälin ompelimo Bangkokissa oli. Joten passi päätyi Clementin kautta matkatoimistoon, josta jonkun kuskin kautta Jukkiksen räätälille, josta joku (en todellakaan muista kuka) haki sen, ja toimitti meidän hotellillemme Khaosan Roadin lähettyville, ja kun ilta oli kääntymässä yöksi, ja Miehen stressitaso kohosi korkeuksiin, hän sai puhelun hotellihuoneeseen. Langan toisessa päässä oli kaverimme Jukkis, joka sanoi, että valitettavasti passi ei ehtinyt perille…

Hiljaisuus ja pari perkelettä.

Samaan aikaan hotellihuoneen oven alta ujuttautui sisään valkoinen kirjekuori, jonka Mies huomasi ja poimi. Ja avasi. Ja siellähän se oli, PASSI! Ja kun ovi avattiin, koko reissujengi nauroi ja taputti ulkopuolella, ja tiesimme, että matka jatkuu seuraavana aamuna kohti Vietnamia.

Ho Chi Minhin kaduilta.

Ho Chi Minh - rähjäisen kauneuden maksimointia

Salaatin pesua Ho Chi Minhin keskellä joessa.

kaiken tämän jännityksen jälkeen aikainen aamulento Vietnamiin ei tuntunut enää missään. Kaikki on niin kovin suhteellista…

Ho Chi Minhissä pysähdyimme muutamaksi yöksi kurkistelemaan hyvin erilaisen suurkaupungin tunnelmaa. Ja mikä sitten hämmästytti eniten? No, lähtökohtaisesti kaikki, mutta yli kaiken muun – skootterit. Niitä meni silmien edestä satoja ja taas satoja, kuutta kaistaa kaikenlaisessa varustuksessa. Yhden skootterin päällä saattoi olla viisihenkinen perhe tai mies ja jääkaappipakastin. Pelottavinta ikinä oli ylittää katua, koska vaikka noudatit kuuliaisesti liikennevaloja, jostain suunnasta saattoi yhtäkkiä alkaa vyörymään kuusikaistainen tulva-aalto tööttääviä skoottereita, ja siinä hetkessä teki mieli laittaa silmät kiinni ja huutaa kauhusta. Paras neuvo, jonka paikallisilta saimme, oli jatkaa matkaa samaa vauhtia ja samaan suuntaan, mihin olet etenemässä. Skootterit osaavat kyllä väistää, jollet tee ennakoimattomia muutoksia vauhdissa tai suunnassa. Yksi hyväksi havaittu taktiikka oli käyttää ihmiskilpeä, eli ylittää katu jonkun paikallisen vanavedessä, jolloin mahdollisuus selvitä hengissä oli suurin.

Ho Chi Minhin katukuvaa.

Ho Chi Minhissä ihanaa oli sen ränsistynyt kauneus ja silmiä hivelevä sekavuus. Puistojen keskeltä löytyi hienoja linnoja ja pienten katujen ja kujien kätköistä löytyi ihania kahviloita ja ravintoloita. Hintataso oli huomattavan huokea. Minulla ja kaverillani Jukkiksella on molemmilla syntymäpäivä tammikuun alussa, joten järjestimme reissuporukallemme yhteissynttärit. Varasimme hotellimme kattoterassin kattoravintolan yläkerrasta ja juhlimme aika vapaalla otteella – osa söi, drinkkejä nautittiin ja hauskaa oli. Päätimme Jukkiksen kanssa maksaa homman puoliksi ja hiukan jännityksellä pyysimme illan päätteeksi laskun, joka oli – huimat 90 €! Toki tästä on jo vuosia aikaa, mutta tuskin hintataso on enempää noussut, kuin suhteessa muuallakaan. Ho Chi Minh olikin siis ihana, kivasti rähjäinen ja sopivasti kaaoottinen, mutta viehättävä ja tunnelmallinen suurkaupunki. Ehdottomasti paikka, johon pitää palata.

Phu Quoc - paikoin koskematonta unelmarantaa, paikoin venäläisiä betonikolosseja

En enää edes muista, miksi päätimme Vietnamissa suunnata Phu Quocille. Ehkä siksi, että sitä kehuttiin keskustelupalstoilla, ja halusimme jonnekin, missä olisi takuuvarmasti kivat rannat. Saaret yleensä toimivat siihen tarkoitukseen. Tällä reissulla meitä oli isompi porukka, kymmenkunta ihmistä, eikä lapsia. Majoituimmekin useampaan hotelliin, mutta kuitenkin lähestulkoon joka päivä kiersimme saarta ja sen rantoja porukalla (kunnon skootterijengi) ja iltaisin keräännyimme jonnekin porukalla syömään. Homma toimi mainiosti. Phu Quoc oli kertakaikkisen hauska. Toki sen päärannalta löytyy myös valtavia neuvostohenkisiä betonihotellikolosseja, mutta jos niiden välittömässä läheisyydessä hengaile, on rantaelämä tällä saarella varsin rentoa ja edullista. Ja joka paikassa on ihan törkeän hyvä wi-fi.

Tältäkin reissulta riittää tarinoita kerrottavaksi. Ehkä eniten on jälkeenpäin naurettu sille, kun Mikon ja Niinan skootterista puhkesi rengas keskellä ei mitään, jossain saaren pohjoisosassa. Siinä sitten jäi skootteri tien poskeen tyhjän renkaan kanssa ja joku meistä lähti toisella skootterilla Mikon kanssa etsimään huoltoasemaa tai ihmistä, joka osaisi korjata renkaan. Muutaman hetken päästä vastaan tuli paikallisten talo, jonka pihalla puuhasi paikallisia ukkeleita. Pojat pysäyttävät skootterin siihen, ja koska kukaan ei puhu englantia, Mikko hienosti pantomiimina esittää, mitä on tapahtunut, eli rengas puhkesi, skoottteri jäi tielle ja voitteko auttaa. No, tietenkin homma hoitui. Paikallinen setä nappasi pussillisen epämääräistä korjaussälää matkaan ja lähti omalla skootterilla siihen suuntaan, josta pojat tulivat ja hetken päästä skootterin rengas oli korjattu. Toki ensin hän oli löytänyt toisen skootterin ja alkanut irroittaa sen rengasta, kunnes Mikko saapuu paikalle ja viittoilee, että väärä skootteri. Meidän skootteri on tuolla… Lopulta kuitenkin löydettiin etsitty ranta, ja pippurifarmi, ja jumituttiin motarille, jonka lehmät olivat päättäneet tukkia. Hieno seikkailu, toden totta.

Viimeisenä päivänä päätimme vielä viettää oikein perinteisen rantapäivän ilman mitään suunnitelmia. Joskus lounasaikaan pojat lähtivät pienen matkan päähän pelaamaan rantalentistä, ja me tytöt jäimme lojumaan rannalle. Silloin Sara saikin hyvän idea: otetaanko lounas-mojitot! No, siitähän se sitten eskaloituikin aika nopeasti, ja kun pojat palasivat lentishommista, rannalta löytyi lauma kikattavia naisia ja ehkä kolmannet tai neljännet mojitot rivissä hiekassa. Lounas tosin oli unohtunut, mutta sitäkin joskus lomalla sattuu.

Se ilta päättyi mielettömään auringonlaskuun, ja koska meillä oli jostain syystä mankka mukana, tansittiin sitten porukalla rantavedessä auringonlaskussa. Mikä mahtava tapa päättää loma ja valmistautua seuraavan päivän pitkään kotimatkaan.

Lounasmojito, kuinkas muuten.