Barcelona ja Pearl Jam – oliko vaivan arvoista?

Vähän hävettää, että kesti niin kauan saada tätä blogia aikaiseksi, mutta en yksinkertaisesti ehtinyt lomalla kirjoittaa. Nyt kun on aika taas palata arkeen, löytyi hetki myös tälle. Mutta siis voi hyvää päivää miten hieno keikkareissu meillä oli! Barcelona toimi tähän tarkoitukseen joka tavalla.

Barcelonan lentokenttäliikenne

Olimme varanneet hotellin mahdollisimman läheltä keikkapaikkaa, eli Palau Sant Jordia. Se on venue, joka sijaitsee kaupungin keskustan länsilaidalla, Montjuïcin puistossa ja olympiastadionin vieressä. Lähin metropysäkki sijaitsee Placa d’Espanyalla, joten olimme valinneet hotellin sen vierestä. Ja hotellivalinta oli täydellinen, sillä Hotel Catalonia aukion reunalla ei ollut pelkästään täydellinen sijainniltaan, vaan sen huoneet, kattouima-allas ja kävelyetäisyys lähes minne vaan teki siitä erittäin toimivan asemapaikan parin päivän reissulle.

Näitä katuja ja kujia voisi tallustaa päiväkausia.

Lisäksi El Pratin kenttä sijaitsee tällä reunalla kaupunkia, joten ajattelimme, että Uberilla tai Boltilla pyyhkäisee hotellille alta aikayksikön. Vaan sepä ei ollutkaan niin helppoa. Kävi ilmi, että molempiin pitää odottaa 15 minuutin ”aikasakko” ennen kuin pääsee tilaamaan kyytiä, ja tämä ilmeisesti koskee koko Espanjaa. Kun vartti kellossa oli tikittänyt loppuun, aloimme tilata kyytiä. Jostakin syystä tällä kentällä ei ole merkitty selkeää noutopaikkaa muille kuin perustakseille, joten lopulta kävi niin, ettei yksikään Bolt tai Uber löytänyt meitä, ja päätimme mennä julkisilla.

Jos olisimme silloin jaksaneet hiukan googlailla, olisimme saaneet selville, että ns. sininen lentokenttäbussi pysähtyy suoraan hotellimme edessä, ja olisimme varmasti valinneet sen. Nyt valitsimme juna-metro-yhdistelmän, joka kyllä toimi ihan mukavasti, mutta vei yli tunnin. Lisäksi lentokentälle pitää ostaa erikoislippu, joka maksaa lähes kympin, mutta sillä ei pääse perille saakka, vaan kaupunkialueelle saavuttaessa pitää sitten ostaa tavallinen metrolippu, jolla pääsee tavalliselle metroasemalle. Sekavaa, ajattelin, ja päätin, että paluukyytiin yritämme ehkä uudestaan vaikka Boltia, koska aikasakon joutuu kärsimään vain kerran.

Maisema keikkapaikan suuntaan hotellin kattouima-allasterassilta.

Ja sanottakoon se jo tässä kohtaa, että näin todella teimme. Kyyti tuli täydellisesti ajallaan, maksoi huimat 14 euroa ja matka kentälle kesti vartin. Tässä kohtaa julkinen olisi ollut ensinnäkin kalliimpi ja toisekseen tuskaisen paljon hitaampi. Aikaisten herätysten kohdalla preferoin unta, enkä hikistä kukonlaulun aikaan tehtävää matkaa julkisilla.

Keikkapäivän turistipuuhat

Keikkapäivän käytimme tallustamalla pitkin keskustaa. Kaverini ei ollut koskaan ollut Barcelonassa, joten kiersimme lähinnä Ramblan ja El Goticin ja rannan alueen, mutta kävelimme kuitenkin melkein 16 kilometriä – kaikki varpaat verille! Päivä oli kuuma ja kaunis, myös Barcelona oli kuuma ja kaunis.

Kun sitten olimme saaneet tarpeeksemme turistitallailuista, lähdimme kaupan kautta hotellille. Catalonia-hotellin vieressä on kauhean kätevästi entiseen härkätaisteluareenaan tehty ostoskeskus, jonka alakerrasta löytyy iso ruokakauppa. Haimmekin viimeisillä voimillamme kaupasta vähän mansikoita, sipsejä ja pari pientä cavaa, joiden hinta oli huimaava 1,65 €. En ollut muistanut, miten edullinen Espanjan hintataso on, tai sitten Suomen hinnat ovat kivunneet niin salakavalasti, että tässä kohtaa sen vasta hoksasi.

Pikku snacksit ja päiväjuomat El Goticissa.

Mutta ennen keikkaa, ja ennen kuin skumpat ehtivät kylmetä jääkaapissa, kävimme kattouima-altaalla, joka oli aivan täydellistä siinä hetkessä. Kylmä juoma, rantatuoli aurinkovarjon alla, ja pulahdus ihanasti viilentävään altaaseen kävelystä turvonneiden jalkojen kanssa. Ai hyvä jumala, miten ihanaa se oli!

Palau Sant Jordi ja jumalainen Eddie Vedder

Kun sitten alkuilta lähestyi, tallustimme katuruokakojun kautta kohti Montjuïcin puistoa ja sen päältä löytyvää Palau Sant Jordia. Täytyy sanoa, että matka keikkapaikalle oli yksi kauneimmista, ja puisto oli jo yksikseen elämys. Ja vaikka kukkula oli korkea, sinne pääsi tosi näppärästi teitä ja liukuportaita pitkin, emmekä olleet edes hiestä märkiä saapuessamme perille.

Ja sitten se eniten ihmetystä ja tyytyväisiä kumarruksia aiheuttanut asia: kaikki toimi hurjan hienosti. Mihinkään ei tarvinut jonottaa. Ei keikkapaikalle, ei vessoihin, ei baareihin – ei niin yhtikäs mihinkään. Lisäksi keikkaa pystyi odottelemaan parillakin eri ulkoalueella; yläkatsomojen tasolla oli iso terassi, jossa ihmiset istuskelivat, ja koska me olimme permantolipuilla, me viihdyimme alatason nurmikenttäalueella, jossa ihmiset söivät ja joivat ja jutustelivat. Porukan keski-ikä oli jossakin 40 paremmalla puolella ja tunnelma kertakaikkisen hieno.

Matkalla huipulle, ja keikalle. Kauhean kätevät rullaportaat.

Ja sitten lisää ihmetyksen aiheita: juomakojuista olut maksoi 3,90 €, ja sitä sai koko keikan ajan. Me lähdimme sisään 5 minuuttia ennen ilmoitettua keikan alkamisaikaa. Siitä huolimatta pääsimme suoraan permannolle ja vieläpä tosi lähelle lavaa, vessojen ja juomapisteen välittömään läheisyyteen. En meinannut uskoa silmiäni ollenkaan. Lyhyenä ihmisenä olen yleensä vähän nihkeä permantolippujen ostaja, mutta nyt ongelmaa ei llut lainkaan. Ei tuuppimista, ei örveltämistä, ei ihmisten selkähikien tuijottelua.

Ja sitten se itse keikka: lähes kolme tuntia pelkkää rakkautta. Bändi oli hyvässä vireessä, ja peruuntuneiden Berliinin keikkojen taustalla olleet sairastumiset eivät näkyneet esiintymisessä lainkaan. Perussetti sisälsi jokaisen vanhan timantin, mutta myös uuden levyn suosikibiisini; etenkin React & Respond oli kiva kuulla. Parasta antia oli kuitenkin lopun encore-osuudet: lavalle pääsi esimerkiksi paikallinen kitaristi-fani Carlos, jonka unelman Pearl Jamin kanssa soittamisesta bändi toteutti. Pelkkä ajatus siitä, miltä Carlosista on mahtanut tuntua noustessaan lavalle idoliensa kanssa, toi kyyneleet silmiin. Lisäksi vain tällä jälkimmäisellä keikalla Pearl Jam toi lavalle jälkimmäisessä encoressa lämppärinsä The Murder Capitalin, jonka kanssa he vetivät Rocking in the free worldin. Tämän biisin yhteislaulu yleisön kanssa oli hetki, jota en unohda.

Jenni keikkaa odottelemassa ulkoalueella.

Enkä unohda sitäkään, miltä tuntui, kun Eddien ääni aloitti lavalla ja Oceansin alkutahdit alkoivat vyöryä kohti. Tuli itku, mutta onnesta. Enkä kyllä unohda myöskään sitä, miltä Black ja Alive kuulostivat kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kaverini on ollut lukuisilla Pearl Jamin keikoilla, ja hän totesi keikan jälkeen, että tämän oli ehkäpä niistä paras. Minulla ei ole vertailukohtaa, mutta en varmasti unohda tätä keikkaa ehkä koskaan.

Tunnelmia keikalta. Voisin ladata näitä videota vaikka kymmenen, mutta en tiedä, onko niitä edes kiva katsella näin. Sanokaa, jos haluatte lisää :)

Kuten isäni tapaa sanoa, musiikki on parasta, kun sitä soittavat oikeat ihmiset oikeilla soittimilla. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Toinen päivä, yllin kyllin Gaudia

Kun sitten seuraavana aamuna heräilimme, eikä kumpikaan ollut nähnyt painajaisia metroon tai lapsiparkkiin unohdetuista lapsista, kuten edellisenä yönä (mutsit liikenteessä), olikin sitten aika toteuttaa Jennin toiveet ja leikkiä turistia. Ensimmäiseksi tallustimme Sagrada Familialle (toim. huom. joka ikinen varvas oli tässä kohtaa Compeedilla kuorrutettu).

Päädyimme ihastelemaan Sagrada Familiaa vain ulkoa päin.

Olimme jo henkisesti päättäneet, että menemme sisään, vaikka hinta olisikin ehkä kamala. No, päästyämme paikalle ja kirjauduttuamme aplikaatioon ja lippukauppaan, totesimme päätöksen ihan turhaksi, sillä seuraava vapaa aika löytyi kolmen päivän päästä. Tyydyimmekin ihastelemaan kirkkoa vain ulkoa. Sama tapahtui lopulta myös kaikissa Gaudin taloissa, koska jonot olivat pitkät, ilma liian kuuma jonottamiseen ja pääsylippujen hinnat aika suolaisia. Ja kuten jo aiemmassa blogissa sanoin, en näe investoinnin arvoisena kiertää niitä kaikkia. Mutta hienoja ne ovat ulkoa päin, ja siinäkin jo näkee paljon.

Casa Batlló, ulkoa päin, koska hinnat ja jonot.

Puistossa empanada-lounasta nauttiessamme googlailin myös Gaudin tarinaa, ja kuten Jennin kanssa epäilimmekin, hän on ollut varsin oman tiensä kulkija. Pahasta reumasta ja muistakin sairauksista kärsinyt lapsi oli joutunut olemaan poikkeuksellisen paljon paikoillaan, mikä oli tehnyt hänestä tarkkailijan, ja hän huomasi ympäristössään yksityiskohtia, joita suurin osa ei näe. Niistä uskotaan kummunneen hänen ainutlaatuinen arkkitehtoninen näkemyksensä, jota hän toteutti vailla mitään halua joustaa visioissaan. Hänen valmistuttuaan arkkitehtiopinnoista, koulun rehtorin kerrotaan todenneen, että olemme päästäneet vapaaksi joko neron tai hullun, mutta vielä ei ole mahdollista sanoa, kumman.

Jaksettiin taapertaa satamaan saakka, mutta sitten loppui voimat.

Ja tämän päivän 15 kilometrin tepastelun jälkeen noudatimme edellisenä päivänä hyväksi havaittua kaavaa: kaupan kautta huoneelle, altaalle ja sitten syömään. Tänään meitä odottaisi illalla jännä Ranska-Espanja-futispeli, jossa minä Ranskan kannattajana tuskin saisin liikaa paikallisia ystäviä…

Olympiastadionin edessä, Montjuïcin puistossa.

Kattouima-altaalla, ai luoja miten ihana paikka.

Paras vinkki: syö aina siellä, missä paikallisetkin

Meidän teki mieli tapaksia. Lähdimme etsimään läheltä jotain tapaspaikkaa, jossa voisimme ehkä katsoa pelin ensimmäisen puoliajan ja siirtyä sitten hotellin ravintolan ison screenin äärelle katsomaan jälkimmäisen.

Ensin kävimme katsomassa tapasravintolan, jota hotellin respa oli suositelut. Se oli puolityhjä ja siellä oli valkoiset pöytäliinat ja tolkuttoman kalliit hinnat. Päätimme etsiä jotakin autenttisempaa ja lompakkoystävällisempää. Muutaman korttelin päästä alkoikin ihana sivukuja, jossa oli paljon paikallisia tapaksilla pienessä, vaatimattoman näköisessä ravintolassa. Sujahdimme sinne.

Tapaksia ja jalkapalloja paikalliseen tapaan.

Ja kyllä, aina kannattaa syödä siellä missä paikallisetkin. Tapakset olivat todella hyviä, mutta niin oli myös kylmä valkoviini, jota tarjoiltiin reilulla kädellä kaadettuna. Söimme niin paljon, että emme edes saaneet kaikkea syötyä, ja samalla katselimme itse asiassa minun puhelimestani matsin ekan puoliajan – aivan kuten paikalliset viereisissäkin pöydissä tekivät. Tunnelma oli aivan sairaan kiva tummenevassa Barcelonan illassa. Ja kun lopulta kuittasimme laskun, nauroimme ääneen: koko lysti maksoi 34 € viineineen kaikkineen.

Täysi viisi pistettä kaikelle tällä reissulla. Myös hotellihuoneelle ja maisemalle.

Tähän, ja Espanjan voittoon, oli hyvä päättää reissumme. Tätä matkaa muistelen vielä monta kertaa. Lisäksi Barcelonan kentän business lounge osoittautui yhdeksi parhaista tietämistäni Euroopan kentillä, joten tankkasimme siellä seuraavan aamun aamiaiset ennen lentoa. Heittämällä parempi tarjoilu kuin vaikkapa Pariisin loungessa. Melkein teki mieli vielä pieni cava juoda onnistuneen reissun kunniaksi, mutta jätimme sen seuraavaan kertaan.