Kaksi kertaa Kroatia: Vol 1. – Merellä

Tämä tarina on niin älytön, että kerron sen, vaikka tapahtumista onkin jo aika kauan. Mutta olipa kerran 16 ihmistä, jotka lähtivät purjehtimaan Kroatian rannikolle. Ajankohta oli syyskuuta, eli hyvällä tuurilla erittäin lämmintä ja aurinkoista, huonolla tuurilla ei niinkään. Miten mahtoi purjehtijoille käydä?

Aloitetaan tarina siitä, että purjehdus lähti Splitistä, mutta meidän lentomme oli Dubrovnikiin. Hintaero suoriin Splitin lentoihin oli huomattava ja samalla ajateltiin olla purjehduksen jälkeen pari päivää Dubrovnikissa, koska ei oltu siellä koskaan oltu. Porukan oli tarkoitus kokoontua Splitissä ennen laivalle siirtymistä, joten me kuusi Dubrovnikiin lentänyttä otimme autot alle ja lähdimme ajamaan kohti Splitiä. Matkalla on pieni pikantti erikoisuus, sillä rantareitti kulkee Bosnia & Hertsegovinan läpi: Kyseisellä maalla on muutaman kilometrin verran rantaviivaa rannikolla, joka kuuluu muuten Kroatialle, ja sen läpi ajettaessa pitää todellakin pysähtyä raja-asemalle passien tarkistukseen.

Dubrovnikista Splitiin autolla

Ajomatka Dubrovnikista Splitiin kestää nelisen tuntia. Tie on maisemiltaan kaunis, vaikka välillä sukeltaakin rannikolta sisämaahan, jossa ei paljoa ole katseltavaa. Rantaa pitkin kulkeva tie ohittaa Kroatian kauniita rantakohteita, kuten Makarskan, ja parhaimmillaan maisemat rannikon saarien suuntaan on todella kaunis. Tietä ympäröivät välillä todella jyrkät rinteet ja välillä tie sukeltaa tunnelien kautta jyrkkien vuorenrinteiden läpi.

Jyrkistä rinteistä tulikin meidän neljän tunnin matkaamme huomattava pidennys. Koska elettiin syyskuuta, kovat sadekuurot olivat mahdollisia. Vaikka päivä oli muuten lämmin, onnistuimme kuitenkin saamaan tiellemme yhden aivan järkyttävän saderintaman. Ensinnäkään sen läpi ei voinut ajaa. Vettä tuli niin lujaa, että oli pakko ajaa tien sivuun hetkeksi odottamaan. Yhdestä tunnelista ulos ajettaessa vastaan osunut vesimassa oli niin jäätävä, että tuntui kuin joku olisi kaatanut saavista vettä päälle. Ja sitten seuraavaksi vastaan tuli paikallaan seisova autojen jono. Tie oli katkaistu, koska kova sadekuuro oli aiheuttanut mutavyörymän rinteiltä alas, eikä kukaan tuntunut tietävän, koska matka pääsisi jatkumaan. Siinä sitten ihmeteltiin, koska päästäisi Splitiin saakka. Onneksi vesille oli tarkoitus lähteä vasta seuraavana päivänä, joten ei ollut tarve ajaa kelloa vastaan. Mutta kamat piti saada laivaan sinä iltana – ja tavata tietenkin muut matkalaiset.

Split ja kokoontuminen – laivaannousu ja ohjeistukset

Pääsimme lopulta Splitiin ja löysimme lopun porukan. Illan hämärtyessä saavuimme laivamme luo, ja aloimme kuunnella ohjeistuksia. Laivamme oli valtava, mutta en todellakaan muista, minkä tyyppinen purjelaiva se oli. Kokoluokasta kuitenkin kertoo se, että siinä oli majoitustilat 16 hengelle: pienimmissä hyteissä oli kaksi yhden. Hengen sänkyä ja isoimmassa tilava parisänky. Sisätiloissa oli suuri ruokailutila, jossa 16-henkinen seurue pystyi syömään saman pöydän ääressä.

Jaoimme hytit ja valmistauduimme ensimmäiselle illalliselle yhdessä. Näitä tulisimme viettämään seuraavan viikon aikana joka päivä. Laivallamme oli kokki, joka valmisti meille ruuat kolme kertaa päivässä. Toki saimme halutessamme mennä myös maihin syömään, ja teimmekin sen pariin kertaan. Jollen väärin muista, niin hintaan kuului aamiainen ja lounas tai päivällinen, ja jos halusimme syödä kaikki kolme laivassa, tuli siitä lisämaksu. Alkoholittomat juomat kuuluivat ruokiin, mutta alkoholijuomat piti maksaa. Tämäkin meni sillä tavalla, että jokaisella oli oma sarake ns. baarikirjassa, johon merkittiin, mitä oli juonut, ja kukin maksoi koko reissun omat juomansa vasta viimeisenä päivänä laivan luovutuksessa.

Miehistömme oli kolmihenkinen: kapteeni, perämies ja kokki. Perämies oli käytännössä saatavilla 24/7 ja hänet sai herättää vaikka keskellä yötä, jos oli jokin tarve. Pyrimme tietenkin olemaan häiritsemättä häntä turhaan, mutta muutamana yönä mattimyöhäiset kortinpelaajat saattoivat tarvita jotakin keittiöstä…

Ensimmäisen illallisen ja Splitin yöelämään tutustumisen jälkeen olikin aika lähteä matkaan.

Korcula – vanha kaupunki ja skootteriretki

Ensimmäinen maihinnousupaikkamme oli Korculan saari. Ensimmäiset päivät laivalla olivat aurinkoisia, ja muutaman meripäivän jälkeen päätimme nousta maihin Korculan saarelle. Korculan vanha kaupunki oli todella kaunis. Kävelimme pitkin kapeita kujia ja ihastelimme ensin kaupungin nähtävyyden, ja sen jälkeen vuokrasimme pariksi tunniksi skootterit ja ajelimme saaren muitakin kulmia läpi.

Turkoosinvihreä, kirkas vesi oli ehkä kuitenkin saaren parasta antia, sillä muuten saaressa ei kuitenkaan ollut mitään varsin vahvasti mieleenpainuvaa. Jäimme illalliselle maihin, ja palasimme maakrapupäivän päätteeksi laivalle yöksi, ja valmiina kohti seuraavan päivän uusia maisemia.

Tuuli yltyy

Seuraavana päivänä kapteenimme otsaan oli ilmestynyt ryppyjä: säässä oli tapahtumassa selkeä käänne. Tuuli nousi, ja jouduimme miettimään reittiämme uudestaan, sillä kapteeni ei halunnut lähteä ylittämään isoja meren selkiä sillä tuulella kuin pakon edessä, ja koska meille reitillä ei sinänsä ollut suurempaa väliä, luotimme häneen. Aurinkoiset, lempeät päivät laivan kannella aurinkoa ottaen ja välillä mereen pulahtaen olivat kuitenkin ainakin hetkellisesti ohi, ja luvassa olisi huomattavasti raskaampaa säätä laivalla elämiseen.

Täytyy myöntää, että ensimmäinen yö, jolloin laiva todella keinui, ei tuntunut liian hauskalta, mutta kaikkeen tottuu, ja toisena yönä nukkuminen onnistui jo paljon paremmin. Ruokaileminen keinuvassa laivassa oli taidelaji sinänsä. Myös pahoinvointi alkoi tulla tutuksi, ja taisimme vuorotellen käydä hakemassa perämieheltä pahoinvointilääkettä. Muutaman päivän ajan kaikkeen suhtautui, kuin jännään uuteen kokemukseen, mutta sen jälkeen tilanne alkoi jo turhauttaa, emmekä edes tienneet, että pahin oli vasta tulossa.

Hvarin saari

Koko reissu kulminoituikin sitten rantautumiseen Hvarin saarelle. Päivä oli tuulinen, mutta aurinkoinen. Lähdimme Hvariin ensin illalliselle ja jäimme vielä jonnekin jazz-clubille kuuntelemaan musiikkia. Silloin alkoi sade. Eikä se ollutkään mikään pieni sade. Ja sitten nousi tuuli, eikä mikä tahansa tuuli vaan järkyttävä myrsky. Kun klubi meni kiinni ja tlimme ulos, meitä vastaan iski sade ja tuuli, eikä meillä tietenkään ollut mitään sadevaatteita tai sateenvarjoja mukana. Kaiken lisäksi laiva oli jätetty pienen matkan päähän satamasta merelle, josta meidät tuotiin maihin pienellä moottoriveneellä. Tämä oli edullisempi vaihtoehto, kuin maksaa laituripaikasta Hvarin satamassa. Päästäksemme takaisin laivaan, meidän piti soittaa perämiehelle, joka tulisi hakemaan meidät satamasta.

Satoi kaatamalla, tuuli jäätävästi, eikä perämies vastaa puhelimeen. Me hytisemme läpimärkinä satamassa, jossa ei ole enää yhtäkään auki olevaa ravintolaa tai baaria, eikä edes katosta, jonka alle mennä. Soitamme ja soitamme. Kukaan ei vastaa. Alkaa tulla todella kylmä. Silloin jollakin meistä välähtää: pingviinit pysyvät Etelämantereen talvessa hengissä menemällä pieneksi kasaksi ja kävelemällä ympyrää niin, että jokainen pääsee välillä keskelle, jossa muiden lämpö lämmittää. Me aloimme toteuttaa samaa: menimme tiukaksi ringiksi, joka alkoi hitaasti kävellä ympyrää, ja vuorotellen joku meistä pääsi sisäkehälle lämmittelemään. Uskomatonta mutta totta, se piti meidät lämpimänä, tai ainakin sen verran lämpimänä, ettei kukaan vajonnut välittömään hypotermiaan. Lopulta perämieskin vastasi, mutta totesi, ettei voinut mitenkään tulla siinä kelissä satamaan, ja että he eivät olleet vastanneet siksi, että heillä oli ollut täysi työ pitää laivaa pinnalla. Vieressä oli kuulemma uponnut vastaavanlainen alus. Myrsky ei ollut ihan pieni. Siinä siis seisoimme keskellä yötä, märkinä ja jääkylminä, Hvarin saarella, ilman yöpaikkaa, sateensuojaa tai mahdollisuutta päästä sisätiloihin.

Satama auringossa - huomattavasti mukavampi kuin sateessa.

Lopulta joku meistä näki jonkun paikallisen menevän jonnekin sen näköisenä, että jossain oli joku yökerho. Kysyimme häneltä, tietääkö hän paikkaa , joka olisi vielä auki, ja kyllä, olimme oikeassa – hän oli menossa yökerhoon. Paikallisen bilehileen avulla löysimme lopulta tiemme erittäin hämärään kellariklubiin, jossa kuitenkin oli lämmin ja soi musiikki. Jäätymiskuoleman partaalla noustiin itse asiassa kunnon tanssilattian valtaukseen, ja kun sitten joskus auringonnousun aikoihin pääsimme kellarista ulos, tuuli oli tyyntynyt, sade lakannut ja perämies tuli noutamaan väsyneet matkustajat laivalle. Tätä tarinaa on naurettu myöhemmin lukuisia kertoa. Tuolloin ei kyllä välillä naurattanut yhtään.

Viimeinen yö ja Splitin sairaala

Koska tällä matkalla on näköjään ollut alusta saakka raffimpi karma, luvassa oli vielä yksi yllätys. Viimeisenä iltana istuimme vielä Splitin satamassa viimeisen illan drinkeillä hieman tavalölista myöhempään, ja kotiin palattuamme merenkäynti oli voimistunut, vaikka olimmekin kiinni sataman laiturissa. Erilaisten tapahtumaketjujen seurauksena kaaduin laivan hyttikäytävässä käteni päälle sillä seurauksella, että sain hiusmurtuman värttinäluuhun. Toki tapahtumahetkellä en tätä tajunnut, mutta aamulla kyynärpäätä särki niin voimakkaasti, että päättelin jonkun osasen kyynärpäästä menneen rikki.

Sairaala olikin sitten aikamoinen kokemus. Kukaan lääkäriä lukuun ottamatta ei puhunut englantia. Joku aina vei minut paikasta toiseen, otti passin, vei röntgeniin, sitten johonkin käytävään odottamaan, sitten johonkin odotushuoneeseen istumaan sängylle kovaan ääneen koroatiaksi juttelevan mummon viereen (mummo ilmeisesti luuli, että kun puhuu riittävän lujaa, niin opin ymmärtämään häntä), sitten lääkärille, sitten kipsattavaksi. Lääkäri katsoi röntgenkuvia ja ottin kädestä kiinni, ja kysyi: ”Does this hurt?” Samalla hän käänsi kättä pari senttiä ja sai aikaan järjettömän kivun kyynärpäähän, ja vastaukseksi pelkkää huutoa. Tämä toki riitti. Sitten hän totesi lakonisesti: ”It’s not the bone that hurts, it’s the nerve.” Ja tottahan se oli. Murtuma itsessään oli todella pieni, mutta se oli juri sellaisessa paikassa, mikä painoi ikävästi ”kiukkuhermoa”. Ja jos miettii, että kyynärpäässä on millin murtuma, kuulantyöntäjältä näyttänyt kipsaajasetä laittoi kuitenkin koko käden ranteesta olkapäähän kipsiin. Suomessa lääkäri katsoi röntgenit ja totesi, että meillä olisi riittänyt kantoside.

Mutta ei siinä, sairaalasta selvittiin, mikään ei maksanut mitään, kokemus muistutti jollakin tavalla kohtauksia Kaurismäen elokuvista, ja seuraavana päivänä ajeltiin tyytyväisenä jättikipsin kanssa bussilla takaisin Dubrovnikiin. Tuosta kaupungista kerron lisää Kroatian kakkosblogissa.

Mutta tiivistettynä tämä retki: Jos matkalla on 16 ihmistä, joiden lempinimistä löytyy esimerkiksi Leikkimökkimies, Herhiläinen (jolla oli vahva osuus kyynärpään murtumiseen), Erä-Karibia ja pari muuta vastaavaa, ei voi muuta kun sattua ja tapahtua. Sää teki oman pikantin twistinsä matkaan, mutta olisihan se nyt ollut tylsää pelkässä auringonpaisteessa seilata. Tätä lomailumuotoa voin suositella lämpimästi porukalla matkustaville. En muista, koska olisin nauranut noin paljon, ja maailmaa tuli parannettua korttipelien äärellä kannella kaksin käsin. Vahva vinkki: kerää porukka ja kokeile.